Kivisen puiston kuumuudessa

Näkymä Vigelandin puiston Monoliitin juurelta suihkulähteen ja sisäänkäynnin suuntaan, kaukana näkyy Uranienborgin kirkon torni.

Viime kesän Norjan-matkaamme sisältyi vierailu Vigelandin puistoon Oslossa. Kuten melkein aina, meillä oli tuuria sään suhteen. Päivä oli säihkyvän aurinkoinen eli täsmälleen sopiva patsaspuiston ihailemiseen.

Vigelandin puistossa on 214 veistosta, joihin sisältyy yhteensä noin 760 figuuria. Kuvanveistäjä Gustav Vigeland teki jokaisen veistoksen omin käsin, ilman apulaisia. Puisto rakennettiin vähin erin 40 vuoden aikana 1900-luvun alkupuoliskolla.

Sata metriä pitkän sillan molemmin puolin on pronssiveistoksia, jotka esittävät naisia, miehiä ja lapsia. Kuvan keskellä häämöttää Monoliitti.

Sillanpielen alppiruusut yllättivät satunnaisen kurkistelijan värikkyydellään.

Puistossa käydessämme paikalla oli paljon turisteja, mutta myös muita oleskelijoita viettämässä kuumaa päivää. Auringon valo ja lämpö moninkertaistuivat vaalean graniitin heijastamina. Turistit valokuvasivat puistoa ja toisiaan vaitonaisina.

Suihkulähteen ympärillä olevan 1800 neliön kokoisen graniittimosaiikin kuvio muodostaa lähes kolmen kilometrin pituisen labyrintin.

Tunnelma oli toisaalta kesäisen leppoisa, toisaalta jollain lailla erikoinen, paikoin hieman kummasteleva. Kenties se johtui veistosfiguurien omalaatuisuudesta ja ympärille levittäytyneen puiston massiivisuudesta. Joistakin puiston hymyilevistä veistoshahmoista on vaikea sanoa, ovatko niiden ilmeet iloisia vai pirullisia. Ehkä niillä on aivan omaan maailmaansa kuuluvat ilmeet, joita emme edes voi tunnistaa.

Mies kantaa kahta lasta, 1930-1931. Pronssia.

Monoliitti, jossa on 121 ihmishahmoa, on veistetty yhdestä graniitinlohkareesta.

Kävimme myös puiston kupeessa sijaitsevassa Vigeland-museossa. Sen lippukassalla saimme harvinaisen töykeää palvelua. Itse museo onneksi tarjosi mielenkiintoista taustatietoa Gustav Vigelandista ja hänen elämäntyöstään.

Puiston laitamilla on varjoisia viilentymispaikkoja.

Tanssiva nuori nainen, valm. ennen kesäkuuta 1930. Pronssia.

Valoa pimeyteen museoista

Lorenzo Lotto: Paimenten kumarrus, n. 1543. Öljy kankaalle. Musei Civici d'Arte e Storia, Brescia.

Teimme antoisan viikonloppureissun marraskuussa Helsinkiin. Kahden päivän aikana ehdimme hyödyntää Museokorttia neljässä museossa. Enemmänkin ehkä olisi ehtinyt, mutta tapanamme on syventyä näyttelyihin perusteellisesti, joten kaksi museota päivässä on aivan riittävästi.

Urpo Wainio: Aamutunnelma (yksityiskohta), 1941. Öljy kankaalle. Signe ja Ane Gyllenbergin säätiö.

Aloitimme viikonlopun käymällä perjantaina tsekkaamassa Amos Andersonin museon kekseliään ja tunnelmallisen Helsinki Noir -näyttelyn. Sen jälkeen siirryimme Ateneumiin ihastelemaan Modiglianin teoksia.

Maalauksen nainen on aivan isoäitini ja hänen sisarensa näköinen.
Amedeo Modigliani: Nuoren naisen muotokuva, 1918. Öljy kankaalle. Yksityiskokoelma.

Seuraavana päivänä kävelimme leudon raikkaassa säässä Sinebrychoffin taidemuseoon, jossa vaikutuimme asetelmamaalauksista ja ikoneista. Myös perusnäyttely upeine esinekokoelmineen on mieleenpainuva ja mielenkiintoinen.

Jutun pääkuvana on Kansallismuseon renessanssinäyttelyssä näkemämme Lorenzo Lotton teos. Noin vuonna 1543 maalattu Paimenten kumarrus vetosi minuun erityisesti siksi, että siinä esiintyvät totiset enkelit vaikuttavat erityisen sympaattisilta. Jeesus-lasta taustalla uteliaina kurkkivat tallin eläimet ovat mielestäni hellyttäviä.

Tässä mainitsemiini näyttelyihin ehtii vielä hyvin tutustua, sillä kaikki ovat avoinna vuoden 2017 puolelle vähintään muutaman päivän ajan. Modigliani on nähtävissä helmikuulle asti ja Sinebrychoffin ikoninäyttely huhtikuun loppuun.

Gertrud Metz: Hedelmäasetelma (yksityiskohta), 1700-luvun loppu. Öljy kuparille. Sinebrychoffin taidemuseo.

Kuolemantanssissa kauhu ja loisto kietoutuvat yhteen

Keisarinnan on vaikea uskoa, että Kuolema kutsuu häntä.

Bernt Notken Kuolemantanssin yksityiskohta.

Tallinnan Nigulisten kirkon museossa säilytettävä Bernt Notken Kuolemantanssi 1400-luvun loppupuolelta on vaikuttavimpia näkemiäni taideteoksia. Se ei aiheestaan huolimatta ole mielestäni pelottava, vaan kiehtova ja kauniskin.

Kolmetoista hahmoa on maalauksessa kuvattu rauhaisan sievä maisema taustanaan. Maisemassa näkyy pienen kaupungin rakennuksia ja niityillä kuljeskelevia ihmisiä ja eläimiä. Kuolemaa esittävät luurankohahmot keskustelevat ja tanssahtelevat paavin, keisarin, keisarinnan, kardinaalin ja kuninkaan kanssa. Mukana on myös saarnaajan hahmo, joka avaa teoksen "puheosuuden". Vuoropuhelu etenee hahmojen alapuolelle maalatussa saksankielisessä tekstissä.

Bernt Notken Kuolemantanssi on Nigulisten kirkossa toimivan museon aarteita, ja sen näkeminen oli syyskuisen Tallinnan-matkamme kohokohtia.

Myöhäiskeskiajan taiteessa kuolemantanssi, Danse Macabre, oli yleinen vertauskuvallinen aihe. Se perustuu ajatukseen, että kuoleman edessä kaikki ovat samanarvoisia, elämänaikaisesta asemastaan huolimatta.

Notken Kuolemantanssin aluksi saarnaaja kehottaa kaikkia ihmisiä pitämään mielessään, että kukaan ei voi paeta kuolemaa. Tarina jatkuu siten, että kukin ihmishahmoista vuorollaan puhuttelee Kuolemaa, ja Kuolema vastaa heille sekä kutsuu seuraavan ihmishahmon mukaan tanssiin. Ihmisten puheenvuorot ovat voimakkaasti pelon värittämiä, kun taas Kuoleman puheen sävy on armoton.

Kuolema tarttuu paavin käteen. Paavi synkeä katse on kohdistunut katselijaan.
Bernt Notken Kuolemantanssin yksityiskohta.

Englanninkielisestä käännöksestä vapaasti suomennettu esimerkki tekstistä:

Keisarinna: Tiedän, että Kuolema tarkoittaa minua. En ole koskaan ennen ollut näin kauhuissani. Luulin, että hän on järjiltään, sillä minä sentään olen nuori ja keisarinna. Luulin, että minulla olisi valtaa, en koskaan edes arvannut hänen olevan tulossa, tai että ylipäätään kukaan voisi koskea minuun. Voi, anna minun elää hiukan pidempään, rukoilen sinua!

Kuolema: Korkea-arvoinen keisarinna, vaikuttaa siltä, että olitte unohtanut olemassaoloni. Olkaa hyvä ja tulkaa tänne. Aika on kypsä. Toivoitte helppoa ulospääsyä – ei käy! Vaikka olittekin kovin tärkeä, teidän pitää osallistua leikkiin kuten kaikkien muidenkin.

Nigulisten kirkon Kuolemantanssi on alun perin ollut isompi. Ei ole kuitenkaan tarkkaa tietoa, minkä kokoinen teos on aikoinaan ollut ja mitä sille on tapahtunut, eli miksi siitä on jäljellä vain runsaan seitsemän metrin pituinen fragmentti. Tutkijat ovat arvioineet, että alkuperäinen maalaus on voinut olla lähes 30 metrin pituinen. Bernt Notke nimittäin maalasi samasta aiheesta teoksen myös Lyypekin Pyhän Marian kirkkoa varten. Lyypekin teos oli 1700-luvun alkuun mennessä päässyt niin huonoon kuntoon, että siitä valmistettiin kopio. Sekin on sittemmin tuhoutunut.

Edes maallisen vallan symbolit eivät auta keisaria, kun Kuolema tanssahtelee paikalle tekemään hänestä "matojen ruokaa".
Bernt Notken Kuolemantanssin yksityiskohta.

Tallinnan syystaivaan alla

Naapurini kertoi ennen matkaamme, että Tallinnassa näyttää ihan siltä kuin kuvissa. Hän oli aivan oikeassa.

Yläkaupungin näköalapaikoilta oli mukava katsella yli piparkakkutalojen kattojen.

Teimme vastikään muutaman päivän mittaisen matkan Tallinnaan. Emme kumpikaan olleet aiemmin käyneet siellä. Matkasta muotoutui oikein mukava.

Ehdimme runsaassa kolmessa päivässä nähdä hyvän valikoiman kirkkoja ja taidemuseoita, kierrellä vanhaakaupunkia ja vierailla kahdesti kissakahvilassa. Kerron näkemistämme kohteista yksityiskohtaisemmin myöhemmin.

Suloisten kissojen lisäksi erityismaininnan ansaitsee keskiaikainen kaupunginmuuri, jollaista emme olleet missään aiemmin vielä nähneet. Sieltä oli hienoja näkymiä kattojen ja pienten pihojen yli. Itse en tohtinut muurivierailulla kiivetä tarjolla olleisiin torneihin. Se ei tuntunut hyvältä idealta korkeanpaikankammoiselle, varsinkin kun ylimpien jyrkkien rappusten kaiteen virkaa toimitti vain kiikkerä köysiviritelmä.

Jälleen kerran säät suosivat meitä ja saimme nauttia auringonpaisteesta koko matkan. Tuuli tuntui kyllä ajoittain viileältä, mutta niin kai sen kuuluukin syksyllä satamakaupungissa.

Kaupunginmuuri ei ollut kovin korkea, mutta silti sielläkin hiukan huippasi.

Ei ole nukkekoti, vaan jonkun onnellisen patio, joka näkyi kaupunginmuurilta.

Pummi-niminen kisu poseerasi kissakahvila Nurrissa.

Kesäkuun lumiset vuoret

Tästä näkymästä konduktööri kuulutti etukäteen.
Kaikki jutun valokuvat: Jouni Perhovaara.

Norjan-matkamme parhaita osuuksia oli junamatka Oslosta Bergeniin läpi vuoriston Bergensbaneniksi kutsuttua rataa pitkin. Maisemat olivat maalauksellisen kauniit. Meillä oli myös jälleen kerran hyvä onni säiden suhteen: aurinko paistoi koko kuusi ja puoli tuntia kestäneen matkan ajan, joten näimme kaukaistenkin vuorten siluetit hyvin.

Tuuria oli siinäkin, että junan ikkunat olivat puhtaat ja valo tuli sellaisesta suunnasta, että maisemien valokuvaaminen oli mahdollista lähes täysin ilman heijastuksia. Kaikki tämän jutun upeat kuvat on ottanut Jouni Perhovaara 6. kesäkuuta 2016.

Oli ihmeellistä seurata kesäisten näkymien muuttuvan pikkuhiljaa karummiksi ja lopulta jäiseksi ja lumiseksi vuoristoseuduksi. Kylmennyt ilma tuntui radan korkeimmalla osuudella junan sisälläkin, mistä syystä jotkut vetivät jo takkia päälle, mutta ihan niin kylmä ei meidän mielestämme sentään tullut.

Näillä tienoin Bergensbanen on korkeimmillaan merenpinnasta.

Valo näytti erikoiselta. Ehkä se johtui siitä, että kesä ja talvi tuntuivat hetkeksi yhdistyvän. Auringonvalo oli alkukesäisen väristä ja säihkyvää, mutta maa ja mustakylkiset vuoret talvipukuun verhoutuneita. Maisemassa siellä täällä virranneiden purojen ja jokien väri oli aivan omanlaistaan tummansinivihertävää.

Tuntui, että matka nimenomaan Oslon suunnasta Bergeniin oli vaikuttavampi kuin mennessämme toiseen suuntaan muutamaa päivää myöhemmin. En usko, että kyse oli vain uutuudenviehätyksestä. Oslon suunnasta tullessa reitin huippukohta on matkan puolivälin jälkeen. Siihen asti eletään jännittävän odotuksen vallassa. Bergenistä tullessa korkein kohta on edessä yllättävän nopeasti, minkä jälkeen vain lasketellaan alamäkeen. Maisemat toki ovat yhtä mahtavat.

Finse on Bergensbanen-radan asemista kaikkein korkeimmalla. Se sijaitsee 1222 metriä merenpinnan yläpuolella.

Korkeimpien seutujen jälkeen maisema alkaa taas vihertää.

Bergensbanen on 496 kilometriä pitkä. Radan nykyinen korkein kohta on 1237 metriä merenpinnan yläpuolella. Alkuperäinen korkein kohta oli 1300 metrissä, mutta se rataosuus on poistettu käytöstä. Mainittakoon, että Bergensbanen ei varsinaisesti ulotu Flåmiin asti, vaan Myrdalista johtaa sinne oma rataosuutensa, Flåmsbana.
Kartta: Wikimedia Commons.