Kuninkaallisten lepopaikka

Uppsalan tuomiokirkon tornit yliopiston päärakennuksen suunnasta nähtyinä.
Historioitsija Erik Gustaf Geijerin patsas katselee kirkolle päin.

Ihana Uppsalan-reissumme viime syyskuussa oli täynnä kulttuurihistoriallisia elämyksiä. Yksi mielenkiintoisimmista oli käynti Uppsalan tuomiokirkossa.

Sen lisäksi, että se on Pohjoismaiden suurin kirkko ja Ruotsin kansallispyhäkkö, se on myös pullollaan suomalaistakin sydäntä koskettavia tarinoita ja yksityiskohtia. Oli hienoa nähdä esimerkiksi Katariina Jagellonican ja Juhana III:n hautamuistomerkit, kuten myös Kustaa Vaasan puolisoineen.

Katariina Jagellonican hautamuistomerkki on marmoria, kalkkikiveä ja alabasteria. Sen tekivät Willem Boy ja Arent Paladin. Katariinan yläpuolella on neljä kullattua taulua, joiden tekstit kertovat hänen elämästään.

Juhana III:n hautamuistomerkki on hänen puolisonsa Katariina Jagellonican hautakappelissa, vaikka Juhana itse on haudattu Vaasojen kuorin kryptaan kirkon itäpäätyyn. Vallanvaihdosten aiheuttamien viivästysten vuoksi muistomerkki saatiin kirkkoon vasta 1700-luvulla, parisataa vuotta Juhanan kuoleman jälkeen. Se sijoitettiin nykyiselle paikalleen 1800-luvulla.

Kirkon pohjoistornissa sijaitsevassa Skattekammaren-museossa ihailimme vanhoja, kauniita kirkollisia tekstiilejä, kuninkaallisten jalokiviä ja muita aarteita. Näytteillä ovat muun muassa ne kruununkalleudet, jotka olivat Kustaa Vaasan ja hänen kuningattariensa yllä kun heidät haudattiin kirkon itäpäädyn kryptaan 1500-luvulla. Metalliesineet siirrettiin haudasta museoon 1800-luvun lopulla.

Kustaa Vaasan hautamuistomerkki, jossa kuninkaan vieressä lepäävät hänen kaksi ensimmäistä vaimoaan, Katariina Saksi-Lauenburgilainen (hahmo kuvassa) ja Margareeta Leijonhufvud.

Kustaa Vaasan ja hänen kuningattariensa hautamuistomerkin itäpäädyssä istuu kaksi puttohahmoa muistuttamassa kuolevaisuudesta. Toinen pitelee tiimalasia, toinen pääkalloa. Latinankielinen teksti kuuluu: Memorare novissima et in aeternum non peccabis (suurinpiirtein: Muista elämäsi loppuvan, niin et enää ikinä tee syntiä).

Meillä on matkoillamme usein ollut hyvä tuuri etenkin museoiden ja muiden nähtävyyksien suhteen, ja niin kävi nytkin. Ensinnäkin satuimme olemaan ainoita vieraita Skattekammarenissa, mikä loi käynnille omalaatuisen, jännittävän tunnelman. Toisinaan museoesineet puhuttelevat katsojaa hiljaisuudessa erityisellä tavalla, aivan kuin olisi mahdollista solmia hetkeksi yhteys vuosisatojen yli esineiden alkuperäisiin omistajiin.

Toinen hauska hetki sattui seuraavana päivänä, kun kävelimme kirkon ohi matkalla linnan suuntaan. Osuimme paikalle kirkkoaukion laitaan juuri niiden muutaman kymmenen sekunnin ajaksi, kun kuningas Kaarle XVI Kustaa ja kuningatar Silvia astelivat kirkkoon. Siellä olivat alkamassa piispanvihkiäiset.

Näkymä itäpäätyyn päin. Saarnastuoli on peräisin 1700-luvun alusta. Kuva: Jouni Perhovaara.

Tuomiokirkko Uppsalan linnan pihalta katsottuna.

Emilie ja Charlotte, rakkaudella kuvatut

Adolph Menzel: Sisar Emilie nukkuu, n. 1848.
Öljy paperilla päällystetylle kankaalle. Hamburger Kunsthalle, Hampuri.

Joskus kuvataideteos kiinnittää katsojan huomion erityisesti siksi, että siinä on jokin tätä henkilökohtaisesti hipaiseva ulottuvuus. Yhteys voi olla hentoinen ja vain katsojan omassa mielikuvituksessa. Hamburger Kunsthallesta jäi ajatuksiini erityisesti kaksi teosta: Emilie Menzeliä ja Charlotte Berend-Corinthia esittävät maalaukset.

Kunsthallessa oli valtavasti nähtävää, siitäkin huolimatta, että se oli osittain remontissa siellä viime kesänä käydessämme. Kiersimme tapamme mukaan tunnollisesti museon koko avoinna olleen osan ("ei voi tietää, tulemmeko tänne koskaan uudestaan"). Oli hienoa nähdä mm. 1300–1400-luvun kristillisaiheisia maalauksia hämmästyttävän loistavine väreineen. Museon kokoelmiin kuuluu myös paljon kuuluisien mestareiden töitä. Saimme ihailla esimerkiksi Caspar David Friedrichin ja Edvard Munchin maalauksia. Ne kaksi suosikkiani olivat Adolph Menzelin ja Lovis Corinthin teoksia, joista on kuvat ohessa.

Adolph Menzel on teokseensa maalannut sisarensa, joka on uinahtanut sohvalle. Emilien olemus viestii toisaalta väsymystä ja rentoutta, toisaalta kissamaista valmiutta säpsähtää hereille heti kun tilanne niin vaatii. Maalauksesta on aistittavissa erityistä lämpöä ja kodikkuutta.

Museon opaskirjan mukaan Adolph Menzel ryhtyi jo 17-vuotiaana isänsä kuoleman jälkeen pitämään huolta kahdesta nuoremmasta sisaruksestaan ja äidistään. Sisar Emilie maksoi hänelle aikanaan takaisin pitämällä vuorostaan Adolphista huolta koko loppuelämänsä ajan, vielä senkin jälkeen kun oli mennyt naimisiin. Maalaus ja tarina tuovat mieleeni omat neljä isoveljeäni ja asemani perheen pienimpänä sekä ainoana tyttönä.

Lovis Corinth: Charlotte kampauspöydän ääressä, 1911.
Öljy kankaalle. Hamburger Kunsthalle, Hampuri.

Charlotte Berend-Corinth, taiteilijan puoliso ja itsekin kuvataiteilija, oli mallina monessa Lovis Corinthin teoksessa. Yllä olevassa maalauksessa hänen olemuksensa mielestäni muistuttaa hauskalla tavalla nuorimman isoveljeni vaimoa. Kuvassa on suloisen kevyttä kevään tai alkukesän valoa.

Tiettävästi kampaaja valmistelee Charlottea tämän maalauksen kuvaamassa tilanteessa jotakin iltatilaisuutta varten. Minulle kuitenkin syntyy voimakas vaikutelma aamusta, joka tulvii riemukkaana huoneeseen. Voi melkein tuntea, kuinka tuoksuva tuulenhenkäys käy auringonvalon kumppanina sisään avoimesta ikkunasta. Päivä on uusi ja kirkas.

Elämän värejä

Jacob Marrel: Sivu tulppaanikirjasta (osa). Vesiväri ja guassi pergamenttipaperille, n. 1640. Rijksmuseum, Amsterdam. Kolmen lajikkeen nimet on kirjoitettu maalaukseen: Noons Wÿt, S. Pietter ja Admiral Pottenbacker.

Kun valo lisääntyy, ajatukset siirtyvät onnellisesti kevääseen ja auringon herättämään elämään. Siksi tällä kertaa pikkujuttuvuorossa ovat Rijksmuseumissa Amsterdamissa viime kesänä ihailemamme 1600-luvun kukkamaalaukset.

Otin muutamista maalauksista museossa kuvan, mutta jo kameran etsimestä saatoin nähdä, että laite ei kykenisi toistamaan niiden värien elinvoimaa, puhtautta ja kirkkautta. Taiteilijoilla on ollut mestarillinen taito ilmaista näkemyksensä kauneudesta, joka välittyy parhaiten alkuperäistä teosta katsellen.

Olen iloinen, että meillä oli tilaisuus nähdä teokset, sillä ne olivat juuri niin ihania kuin voisi kuvitellakin. Valokuvat tarjoavat kuitenkin ainakin aavistuksen maalausten hehkusta. Toivottavasti se lämmittää sinua.

Clara Peeters: Kukkia lasimaljakossa. Öljy puulevylle, n. 1615-1620. Rijksmuseum, Amsterdam.

Balthasar van der Ast: Kukka-asetelma. Öljy puulevylle, n. 1625-1630. Rijksmuseum, Amsterdam.

Herman Henstenburgh: Kukkia lasimaljakossa ja perhonen. Guassi pergamenttipaperille, n. 1700. Rijksmuseum, Amsterdam.

Rauhaa maailmaan

Tuntematon taiteilija: Kristus-lapsi,
pähkinäpuuta, n. 1510.
Rijksmuseum, Amsterdam.

Tämän ainakin minua hymyilyttävän kuvan myötä toivotan kaikille hyvää joulua. Kristus-lasta esittävän veistoksen näimme Rijksmuseumissa Amsterdamissa viime kesänä.

Kristuksen kädessään pitelemä maapallo symboloi hänen tehtäväänsä maailman pelastajana, samoin kuin hänen oikean kätensä sormien asento, joka merkitsee siunausta.

Mielestäni veistos on koskettava sen synnyttämien vastakohtaisten mielikuvien vuoksi. Alaston vauva, tai oikeastaan kuka tahansa lapsi, herättää suojelunhalun. Toisaalta veistoksen lapsen hienoinen hymy ja rento asento luovat vaikutelman rauhallisuudesta ja rauhoittavuudesta. Hän on samanaikaisesti sekä lapsi että meitä vahvempi eikä tarvitse meidän suojeluamme.

Kauniita unia laulajalle

Scott Weiland kuoli 48-vuotiaana. Kuva: Jamie Weiland.

Tämä kirjoitus poikkeaa tavanomaisesta blogini sisällöstä ja on lisäksi surullinen.

Suuresti ihailemani lahjakas muusikko ja karismaattinen esiintyjä Scott Weiland on kuollut. Hän tuli ennen kaikkea tunnetuksi rakastamani bändin Stone Temple Pilotsin vokalistina ja perustajajäsenenä.

Weiland oli tunnettu muuntautumiskyvystään, joka koski sekä hänen ulkoista olemustaan että äänenkäyttöään. Ohessa kolme STP:n musiikkivideota näytteeksi tästä kyvystä ja paljosta muusta. Kappaleet ovat Plush, Interstate Love Song ja Sour Girl. Kunnia yhtyeen loistavuudesta kuuluu toki myös Dean DeLeolle, Robert DeLeolle ja Eric Kretzille.

Scott Weilandilla oli kaikki onnen ja menestyksen avaimet käsissään, mutta päihteet saivat hänestä otteen ja lopulta vetivät hänet ennenaikaiseen hautaan. Tapahtui siis se, mitä monet hänen lähipiirissään olivat pelänneet jo vuosia. Kuolinsyy ei tosin ole vielä tiedossa, mutta jos kyseessä eivät ole suoranaisesti huumeet, ainakin ne olivat silminnähden heikentäneet hänen terveyttään. Päihdeongelmat aiheuttivat myös hänen välirikkonsa Stone Temple Pilotsin muiden jäsenten kanssa.

Toivon, että jonain päivänä voimme vielä kuunnella Weilandin musiikkia tuntematta surua. Kepeät mullat, Scott! Ikävää, että elämäsi oli niin vaikeaa.