Emilie ja Charlotte, rakkaudella kuvatut

Adolph Menzel: Sisar Emilie nukkuu, n. 1848.
Öljy paperilla päällystetylle kankaalle. Hamburger Kunsthalle, Hampuri.

Joskus kuvataideteos kiinnittää katsojan huomion erityisesti siksi, että siinä on jokin tätä henkilökohtaisesti hipaiseva ulottuvuus. Yhteys voi olla hentoinen ja vain katsojan omassa mielikuvituksessa. Hamburger Kunsthallesta jäi ajatuksiini erityisesti kaksi teosta: Emilie Menzeliä ja Charlotte Berend-Corinthia esittävät maalaukset.

Kunsthallessa oli valtavasti nähtävää, siitäkin huolimatta, että se oli osittain remontissa siellä viime kesänä käydessämme. Kiersimme tapamme mukaan tunnollisesti museon koko avoinna olleen osan ("ei voi tietää, tulemmeko tänne koskaan uudestaan"). Oli hienoa nähdä mm. 1300–1400-luvun kristillisaiheisia maalauksia hämmästyttävän loistavine väreineen. Museon kokoelmiin kuuluu myös paljon kuuluisien mestareiden töitä. Saimme ihailla esimerkiksi Caspar David Friedrichin ja Edvard Munchin maalauksia. Ne kaksi suosikkiani olivat Adolph Menzelin ja Lovis Corinthin teoksia, joista on kuvat ohessa.

Adolph Menzel on teokseensa maalannut sisarensa, joka on uinahtanut sohvalle. Emilien olemus viestii toisaalta väsymystä ja rentoutta, toisaalta kissamaista valmiutta säpsähtää hereille heti kun tilanne niin vaatii. Maalauksesta on aistittavissa erityistä lämpöä ja kodikkuutta.

Museon opaskirjan mukaan Adolph Menzel ryhtyi jo 17-vuotiaana isänsä kuoleman jälkeen pitämään huolta kahdesta nuoremmasta sisaruksestaan ja äidistään. Sisar Emilie maksoi hänelle aikanaan takaisin pitämällä vuorostaan Adolphista huolta koko loppuelämänsä ajan, vielä senkin jälkeen kun oli mennyt naimisiin. Maalaus ja tarina tuovat mieleeni omat neljä isoveljeäni ja asemani perheen pienimpänä sekä ainoana tyttönä.

Lovis Corinth: Charlotte kampauspöydän ääressä, 1911.
Öljy kankaalle. Hamburger Kunsthalle, Hampuri.

Charlotte Berend-Corinth, taiteilijan puoliso ja itsekin kuvataiteilija, oli mallina monessa Lovis Corinthin teoksessa. Yllä olevassa maalauksessa hänen olemuksensa mielestäni muistuttaa hauskalla tavalla nuorimman isoveljeni vaimoa. Kuvassa on suloisen kevyttä kevään tai alkukesän valoa.

Tiettävästi kampaaja valmistelee Charlottea tämän maalauksen kuvaamassa tilanteessa jotakin iltatilaisuutta varten. Minulle kuitenkin syntyy voimakas vaikutelma aamusta, joka tulvii riemukkaana huoneeseen. Voi melkein tuntea, kuinka tuoksuva tuulenhenkäys käy auringonvalon kumppanina sisään avoimesta ikkunasta. Päivä on uusi ja kirkas.

Elämän värejä

Jacob Marrel: Sivu tulppaanikirjasta (osa). Vesiväri ja guassi pergamenttipaperille, n. 1640. Rijksmuseum, Amsterdam. Kolmen lajikkeen nimet on kirjoitettu maalaukseen: Noons Wÿt, S. Pietter ja Admiral Pottenbacker.

Kun valo lisääntyy, ajatukset siirtyvät onnellisesti kevääseen ja auringon herättämään elämään. Siksi tällä kertaa pikkujuttuvuorossa ovat Rijksmuseumissa Amsterdamissa viime kesänä ihailemamme 1600-luvun kukkamaalaukset.

Otin muutamista maalauksista museossa kuvan, mutta jo kameran etsimestä saatoin nähdä, että laite ei kykenisi toistamaan niiden värien elinvoimaa, puhtautta ja kirkkautta. Taiteilijoilla on ollut mestarillinen taito ilmaista näkemyksensä kauneudesta, joka välittyy parhaiten alkuperäistä teosta katsellen.

Olen iloinen, että meillä oli tilaisuus nähdä teokset, sillä ne olivat juuri niin ihania kuin voisi kuvitellakin. Valokuvat tarjoavat kuitenkin ainakin aavistuksen maalausten hehkusta. Toivottavasti se lämmittää sinua.

Clara Peeters: Kukkia lasimaljakossa. Öljy puulevylle, n. 1615-1620. Rijksmuseum, Amsterdam.

Balthasar van der Ast: Kukka-asetelma. Öljy puulevylle, n. 1625-1630. Rijksmuseum, Amsterdam.

Herman Henstenburgh: Kukkia lasimaljakossa ja perhonen. Guassi pergamenttipaperille, n. 1700. Rijksmuseum, Amsterdam.

Rauhaa maailmaan

Tuntematon taiteilija: Kristus-lapsi,
pähkinäpuuta, n. 1510.
Rijksmuseum, Amsterdam.

Tämän ainakin minua hymyilyttävän kuvan myötä toivotan kaikille hyvää joulua. Kristus-lasta esittävän veistoksen näimme Rijksmuseumissa Amsterdamissa viime kesänä.

Kristuksen kädessään pitelemä maapallo symboloi hänen tehtäväänsä maailman pelastajana, samoin kuin hänen oikean kätensä sormien asento, joka merkitsee siunausta.

Mielestäni veistos on koskettava sen synnyttämien vastakohtaisten mielikuvien vuoksi. Alaston vauva, tai oikeastaan kuka tahansa lapsi, herättää suojelunhalun. Toisaalta veistoksen lapsen hienoinen hymy ja rento asento luovat vaikutelman rauhallisuudesta ja rauhoittavuudesta. Hän on samanaikaisesti sekä lapsi että meitä vahvempi eikä tarvitse meidän suojeluamme.

Kauniita unia laulajalle

Scott Weiland kuoli 48-vuotiaana. Kuva: Jamie Weiland.

Tämä kirjoitus poikkeaa tavanomaisesta blogini sisällöstä ja on lisäksi surullinen.

Suuresti ihailemani lahjakas muusikko ja karismaattinen esiintyjä Scott Weiland on kuollut. Hän tuli ennen kaikkea tunnetuksi rakastamani bändin Stone Temple Pilotsin vokalistina ja perustajajäsenenä.

Weiland oli tunnettu muuntautumiskyvystään, joka koski sekä hänen ulkoista olemustaan että äänenkäyttöään. Ohessa kolme STP:n musiikkivideota näytteeksi tästä kyvystä ja paljosta muusta. Kappaleet ovat Plush, Interstate Love Song ja Sour Girl. Kunnia yhtyeen loistavuudesta kuuluu toki myös Dean DeLeolle, Robert DeLeolle ja Eric Kretzille.

Scott Weilandilla oli kaikki onnen ja menestyksen avaimet käsissään, mutta päihteet saivat hänestä otteen ja lopulta vetivät hänet ennenaikaiseen hautaan. Tapahtui siis se, mitä monet hänen lähipiirissään olivat pelänneet jo vuosia. Kuolinsyy ei tosin ole vielä tiedossa, mutta jos kyseessä eivät ole suoranaisesti huumeet, ainakin ne olivat silminnähden heikentäneet hänen terveyttään. Päihdeongelmat aiheuttivat myös hänen välirikkonsa Stone Temple Pilotsin muiden jäsenten kanssa.

Toivon, että jonain päivänä voimme vielä kuunnella Weilandin musiikkia tuntematta surua. Kepeät mullat, Scott! Ikävää, että elämäsi oli niin vaikeaa.

Marian kultaiset kiharat ja muita aarteita

Carlo Crivelli: Magdalan Maria, n. 1480, tempera puulle (yksityiskohta). Rijksmuseum, Amsterdam.

Kävimme viime kesäkuun Amsterdamin-vierailumme aikana myös Alankomaiden kansallismuseossa Rijksmuseumissa. Se sijaitsee aivan Van Gogh -museon ja muutaman muunkin hienon kohteen lähellä ns. museokorttelissa.

Käyntimme museossa jäi kaupungissa oleilumme viimeiselle kokonaiselle päivälle. Sen vuoksi menimme sinne heti kun se aamulla aukesi, jotta ehtisimme nähdä mahdollisimman paljon. Ja kyllähän me näimmekin, aivan uupumiseen asti.

Mater Dolorosa, luultavasti Pietro Torrigianin teos n. 1507-1510, terrakottaa. Rijksmuseum, Amsterdam.

Jos aikaa on käytettävissä vielä vähemmän kuin meillä, kannattaa aloittaa esimerkiksi osastosta, jonne on koottu alankomaalaisen 1600-luvun taiteen merkkiteoksia mm. Rembrandtilta, Frans Halsilta ja Jan Vermeeriltä.

Alankomaalaisen 1600-luvun taiteen kuuluisimpien teosten osaston päädyssä komeilee Rembrandtin Yövartio.

Museon aarteisto on mykistävän runsas. Taidetta on nähtävänä kahdeksan vuosisadan ajalta. Meiltä jäivät näkemättä itämaisen taiteen ja nykytaiteen osastot, sillä ne eivät olleet ihan listamme kärkipäässä, ja aika loppui sittenkin kesken.

Pyhä Ursula ja hänen neitsyensä, Alankomaat n. 1525, tammea, väritys myöhemmältä ajalta. Rijksmuseum, Amsterdam.

Jos hiukan saa nurista (ja saanhan minä), niin sanonpa vain, että museon opasteet olivat surkeat, kuin jonkun häijyn pilailijan suunnittelemat. Vai mitä pitäisi ajatella esimerkiksi siitä, että suoraan nuolen osoittamaan suuntaan etenevä WC:n etsijä päätyy lukitulle portille, jossa lukee "No Entry"? Päivän päätteeksi jäimme vielä jumiin epäkuntoiseen, ikkunattomaan hissiin, jonka hälytysnappikaan ei toiminut. En tiedä mikä manauksistamme sen oven lopulta avasi.

Kaikkiaan kokemus oli kuitenkin antoisa ja myönteinen. Jotkut sanovat, että taidetta voi katsoa kirjoista tai netistäkin, ei tarvitse mennä paikan päälle. Joo, niin voikin, mutta kun mikään valokuva ei koskaan pysty täysin toistamaan niitä Vermeerin Maitotytön värejä tai sanattomaksi vetävän vahvojen kukkamaalausten hehkua. Jälkimmäisistä kirjoitan lisää myöhemmin.

Jopa Rijksmuseumin piha on mielenkiintoinen. Kuva: Jouni Perhovaara.