Hampurin torneja ja raunioita

Näkymä Binnenalsterin pohjoisrannalta etelän suuntaan.

Ensimmäisenä kokonaisena päivänämme Hampurissa kesäkuussa teimme aurinkoisen kävelyretken Binnenalster-tekojärven ympäri. Siltä kävelyltä on peräisin ylläoleva kuva, johon mahtui suihkulähteen lisäksi peräti viisi komeaa tornia. Rakennukset ovat vasemmalta lukien kirkot St. Jacobi, St. Petri ja St. Katharinen, raatihuone sekä nykyään muistomerkkinä ja museona toimiva rauniokirkko Mahnmal St. Nikolai. Lyhyehkön vierailumme aikana ehdimme tutustua tarkemmin kolmeen noista kohteista.

Saapumispäivänämme lähdimme majoittumisen jälkeen katselemaan lähiympäristöä. Hetken aikaa myöhäisiltapäivän auringossa käveltyämme kuulimme kirkonkellojen soittavan heleästi viittä. Päätimme samantien käydä katsomassa tarkemmin kirkkoa, josta kellojen ääni kuului.

St. Petri houkutteli meidät luokseen kellojaan soittamalla.
Kuva: Jouni Perhovaara.

Kyseessä oli 1100-luvulla alkunsa saanut Hauptkirche St. Petri, Hampurin vanhin kirkko. Sinne näytti olevan menossa yllättävän paljon ihmisiä ottaen huomioon, että oli keskiviikkoilta. Emme olleet uskoa tuuriamme, kun meille selvisi, että pian olisi alkamassa viikoittainen kirkkomusiikkitunti, jonne oli vieläpä vapaa pääsy. Siispä vietimme kirkossa rentouttavan tunnin mahtavaa urkumusiikkia kuunnellen ja kirkkoa ihaillen. Urkuja soitti Jonas Kannenberg, ja ohjelmisto koostui 1600-1800-luvun sävellyksistä.

Kirkkohetken jälkeen suuntasimme kohti Raatihuoneentoria. 1800-luvun loppupuolella rakennettu Hampurin raatihuone on vaikuttava näky. Sen aulaan ja sisäpihalle on yleisölle vapaa pääsy, vaikka rakennus toimiikin edelleen tärkeänä hallinnollisena keskuksena. Opastettuja kierroksia järjestetään raatihuoneen muihin osiin useita kertoja päivässä. Me olimme liikkeellä niin myöhään, ettemme enää olisi kierroksille ehtineet, jos olisimme jaksaneetkaan. Olihan takana jo pitkä päivä matkustamisineen.

Raatihuone on Hampurin tunnetuimpia rakennuksia.

Näkymä Raatihuoneentorilta St. Petriin päin. Kuva: Jouni Perhovaara.

Seuraavana päivänä halusimme nähdä Mahnmal St. Nikolain. Alkujaan keskiaikaisesta ja Hampurin vuoden 1842 palon jälkeen uudelleen rakennetusta kirkosta on toisen maailmansodan jäljiltä pystyssä enää torni ja hiukan muita raunioita. Paikka on nykyään muistomerkkinä. Kirkontorni palvelee näköalatornina, ja kirkon vanhassa kryptassa toimii museo.

Paikalla ollessamme, ja vielä tätä kirjoittaessanikin, kirkontornia kunnostettiin. Se oli siis kokonaan rakennustelineiden peitossa. Siitä huolimatta torniin pääsi hissillä katsomaan maisemia. Korkeanpaikankammoisena kuvittelin, etten mitenkään uskaltaisi, mutta tunne hississä ja ylhäällä näköalatasanteella olikin yllättävän turvallinen. Rakennustelineiden välistä näki ihan hyvin ja kauas, eikä mitään kovaa viimaakaan tuntunut, vaikka olimme 76 metrin korkeudessa.

St. Nikolain raunioita etualalla.

Oikealla näkyy kryptassa sijaitsevaan museoon vievien portaiden portti, vasemmalla rakennustelineiden peitossa olevaa kirkontornia.

Kirkon kryptaan perustettu, vuonna 2013 avattu museo yllätti täysin, sillä sen vaatimaton ulkokuori paljasti hienon sisällön. Museon pysyvä näyttely, Gomorrha 1943 – Die Zerstörung Hamburgs im Luftkrieg (Hampurin tuho ilmasodassa) on loistavalla ammattitaidolla, asiantuntemuksella ja omistautumisella toteutettu kokonaisuus, joka koskettaa ja antaa valtavan määrän tietoa. Näyttelyssä on käytetty hyödyksi useita erilaisia keinoja sisällön elävöittämiseksi ja havainnollistamiseksi, mutta se ei silti harhaudu kosiskelevaan sirkustemppuiluun. Museo oli parhaita koskaan näkemiämme.

Mainittakoon vielä, että Mahnmal St. Nikolaissa sekä lippuja myynyt herra että museota valvonut rouva olivat kumpikin arviolta vähintään 70-75-vuotiaita. Suomalaiseen ikäsyrjintään kyllästynyt sielu virkistyi.

Haikeaa kauneutta hävityksen keskellä Mahnmal St. Nikolaissa.

Unelmien puutarhassa

Himalajan sininen unikko, Meconopsis betonicifolia, oli yksi Planten un Blomenin ihmeistä.

Kesäkuisen matkamme kohokohtia, ehdottomasti kokemustemme TOP10-listalla, oli Hampurin keskustassa sijaitseva puisto Planten un Blomen. Nimi on murteellista saksaa ja tarkoittaa tietenkin kasveja ja kukkasia (Pflanzen und Blumen).

Paratiisimaisessa puistossa on muun muassa ruusutarha, japanilainen maisemapuutarha, lampia, suihkulähteitä ja pieniä vesiputouksia, rhododendrontarhoja, rauhaisia istuskelupaikkoja, leikkipaikkoja ja kahviloita. Kokonaisuuteen kuuluu lisäksi Hampurin vanha kasvitieteellinen puutarha. Puistossa järjestetään ilmaiskonsertteja, ja se tunnetaan myös suihkulähdevaloshow'staan.

Planten un Blomenissa voisi helposti viettää onnellisena kokonaisen päivän ja kaivata taas pian takaisin.

Vanhan kasvitieteellisen puutarhan puoleisesta portista sisälle astuva saa nähdä tämän suloisen maiseman. 

Planten un Blomenin lampien ympäristössä on upeiden istutusten ja levähdyspaikkojen lisäksi kahviloita ja lasten leikkipaikkoja.

Ruusutarha lumoaa tuoksuillaan, väreillään ja muodoillaan.

Avaruuskissa, sohvakissa ja kaikki niiden kaverit

Piilokuva: löydätkö kuvasta oikean kissan?

Jos omituiset paikat kiehtovat sinua, pidät kissoista ja satut olemaan joskus Amsterdamissa, kannattaa käydä Kattenkabinetissa. Se on museo, jonka kokoelma koostuu pelkästään kissoihin liittyvästä taiteesta ja muusta esineistöstä.

Itse museo on satoja vuosia vanhan kivitalon ensimmäisessä asuinkerroksessa. Ylemmissä kerroksissa asuu talon omistaja Bob Meijer perheineen. Meijer perusti museon edesmenneen kissansa John Pierpont Morganin muistoksi vuonna 1990.

Kattenkabinetissa majailee taidekissojen lisäksi myös muutamia oikeita karvakavereita. Meillä oli onnea nähdä niistä kaksi. Toinen tassutteli viehättävässä puutarhassa, jonne museovierailla ei valitettavasti ollut pääsyä. Unelmoiden katselimme vehreyttä vain ikkunasta. Pensaiden takaa pilkotti oranssi divaani. Olikohan se kissoja vai ihmisiä varten? Toinen asukaskissoista loikoili erään näyttelyhuoneen sohvalla. Silkkiturkkinen tyyppi suhtautui suopeasti vieraisiin, jotka eivät malttaneet olla hellimättä sitä.

Kattenkabinet on niin pullollaan kissataidetta, että kaikkeen ei välttämättä jaksa perinpohjin syventyä yhden käynnin aikana. Ehkä esineiden katseluakin kiehtovampaa oli aistia talon tunnelmaa, joka oli juuri niin hyvällä tavalla hassahtanut kuin kunnon kissafanin museokodilta voi odottaakin. Emme olleet ainoita, jotka ovat ajatelleet paikan olevan "kuin elokuvasta". Talossa nimittäin kuvattiin Ocean's Twelve -leffaa vuonna 2004.

Avaruuskissa vangitsee huomiosi. Kattenkabinetin seinillä riippuu lukematon määrä kissa-aiheisia julisteita, valokuvia, maalauksia ja piirroksia. 

Kukkaiselämää Amsterdamissa

Blogihiljaisuuteen on ollut ihana syy: lomamatka, jonka rakkaani Jouni ja minä teimme Amsterdamiin, Hampuriin ja Kööpenhaminaan. Amsterdam oli pääkohteemme, hieman vähemmän aikaa vietimme noissa kahdessa muussa kauniissa kaupungissa matkan varrella.

Kerrottavaa ja kuvia olisi vaikka kuinka paljon, mutta monimuotoinen kokemussaaliimme vaatii sulattelua vielä hetken ajan. Siispä aluksi vain pari näytettä amsterdamilaisten vankasta kukkatyylitajusta.

Hotellimme aulan portaikon juurella seisoi isossa lasimaljakossa harkitun huolettomasti koottu kimppu. Se loisti väripilkkuna muutoin hillitysti sisustetussa tilassa ja näytti kuin laulavan iloista tervetuliaislaulua.

Tämä herkkä kukkatuttavuus odotti meitä Oude Kerk -kirkon nykyisessä kahvilassa sijaitsevassa Peilihuoneessa. Rembrandtin kerrotaan menneen siellä naimisiin Saskiansa kanssa. Saskia sai myöhemmin viimeisen leposijansa kirkon lattian alta. Peilihuone oli kaunis, vihreänsävyinen. Kukissa ihastutti erityisesti se, että ne toistivat tapettien värejä ja muotoja ja näyttivät suoraan seinältä poimituilta, aivan kuin olisivat tulleet toisesta ajasta.

Kaunis äitini lempipuuhassaan

Huomisen äitienpäivän innoittamana postaan tämän 1950-luvun kuvan omasta äidistäni Kaijasta. Hän teki elämäntyönsä toimittajana, mitä kuvakin viehättävästi viestittää.

Tuntemattoman kuvaajan otoksessa 26-vuotias Kaija on täysin keskittynyt sanomalehteensä ja vaikuttaa tyytyväiseltä tilanteeseen. Aivan kuin kuvasta huokuisi varmuus, että hän on juuri siellä missä pitääkin. Kuvaa otettaessa Kaijalla ja isälläni Ollilla oli jo kaksi lasta, ja kolme oli vielä tulossa. Vanhempani onnistuivat kuitenkin aina sovittamaan työn ja suurperhe-elämän yhteen.

Vielä nykyäänkin lukeminen on äidille kaikkein mieluisinta tekemistä, ja vanhuuden tuomista vaivoista huolimatta hän on säilyttänyt uteliaisuutensa ja huumorintajunsa. Hyvää äitienpäivää Kaijalle ja kaikille muillekin äideille ja isoäideille!