Avaruuskissa, sohvakissa ja kaikki niiden kaverit

Piilokuva: löydätkö kuvasta oikean kissan?

Jos omituiset paikat kiehtovat sinua, pidät kissoista ja satut olemaan joskus Amsterdamissa, kannattaa käydä Kattenkabinetissa. Se on museo, jonka kokoelma koostuu pelkästään kissoihin liittyvästä taiteesta ja muusta esineistöstä.

Itse museo on satoja vuosia vanhan kivitalon ensimmäisessä asuinkerroksessa. Ylemmissä kerroksissa asuu talon omistaja Bob Meijer perheineen. Meijer perusti museon edesmenneen kissansa John Pierpont Morganin muistoksi vuonna 1990.

Kattenkabinetissa majailee taidekissojen lisäksi myös muutamia oikeita karvakavereita. Meillä oli onnea nähdä niistä kaksi. Toinen tassutteli viehättävässä puutarhassa, jonne museovierailla ei valitettavasti ollut pääsyä. Unelmoiden katselimme vehreyttä vain ikkunasta. Pensaiden takaa pilkotti oranssi divaani. Olikohan se kissoja vai ihmisiä varten? Toinen asukaskissoista loikoili erään näyttelyhuoneen sohvalla. Silkkiturkkinen tyyppi suhtautui suopeasti vieraisiin, jotka eivät malttaneet olla hellimättä sitä.

Kattenkabinet on niin pullollaan kissataidetta, että kaikkeen ei välttämättä jaksa perinpohjin syventyä yhden käynnin aikana. Ehkä esineiden katseluakin kiehtovampaa oli aistia talon tunnelmaa, joka oli juuri niin hyvällä tavalla hassahtanut kuin kunnon kissafanin museokodilta voi odottaakin. Emme olleet ainoita, jotka ovat ajatelleet paikan olevan "kuin elokuvasta". Talossa nimittäin kuvattiin Ocean's Twelve -leffaa vuonna 2004.

Avaruuskissa vangitsee huomiosi. Kattenkabinetin seinillä riippuu lukematon määrä kissa-aiheisia julisteita, valokuvia, maalauksia ja piirroksia. 

Kukkaiselämää Amsterdamissa

Blogihiljaisuuteen on ollut ihana syy: lomamatka, jonka rakkaani Jouni ja minä teimme Amsterdamiin, Hampuriin ja Kööpenhaminaan. Amsterdam oli pääkohteemme, hieman vähemmän aikaa vietimme noissa kahdessa muussa kauniissa kaupungissa matkan varrella.

Kerrottavaa ja kuvia olisi vaikka kuinka paljon, mutta monimuotoinen kokemussaaliimme vaatii sulattelua vielä hetken ajan. Siispä aluksi vain pari näytettä amsterdamilaisten vankasta kukkatyylitajusta.

Hotellimme aulan portaikon juurella seisoi isossa lasimaljakossa harkitun huolettomasti koottu kimppu. Se loisti väripilkkuna muutoin hillitysti sisustetussa tilassa ja näytti kuin laulavan iloista tervetuliaislaulua.

Tämä herkkä kukkatuttavuus odotti meitä Oude Kerk -kirkon nykyisessä kahvilassa sijaitsevassa Peilihuoneessa. Rembrandtin kerrotaan menneen siellä naimisiin Saskiansa kanssa. Saskia sai myöhemmin viimeisen leposijansa kirkon lattian alta. Peilihuone oli kaunis, vihreänsävyinen. Kukissa ihastutti erityisesti se, että ne toistivat tapettien värejä ja muotoja ja näyttivät suoraan seinältä poimituilta, aivan kuin olisivat tulleet toisesta ajasta.

Kaunis äitini lempipuuhassaan

Huomisen äitienpäivän innoittamana postaan tämän 1950-luvun kuvan omasta äidistäni Kaijasta. Hän teki elämäntyönsä toimittajana, mitä kuvakin viehättävästi viestittää.

Tuntemattoman kuvaajan otoksessa 26-vuotias Kaija on täysin keskittynyt sanomalehteensä ja vaikuttaa tyytyväiseltä tilanteeseen. Aivan kuin kuvasta huokuisi varmuus, että hän on juuri siellä missä pitääkin. Kuvaa otettaessa Kaijalla ja isälläni Ollilla oli jo kaksi lasta, ja kolme oli vielä tulossa. Vanhempani onnistuivat kuitenkin aina sovittamaan työn ja suurperhe-elämän yhteen.

Vielä nykyäänkin lukeminen on äidille kaikkein mieluisinta tekemistä, ja vanhuuden tuomista vaivoista huolimatta hän on säilyttänyt uteliaisuutensa ja huumorintajunsa. Hyvää äitienpäivää Kaijalle ja kaikille muillekin äideille ja isoäideille!

Seilin monta merellistä tarinaa

Kirjan kannen on suunnitellut Terri Vuorinen.

Sanonpa heti aluksi, että tämän pienen kirjaesittelyn ei ole tarkoituskaan olla puolueeton eikä siitä voisi sellaista edes tulla. Syynä on se, että Seili - Saaristomeren tutkimusta 50 vuotta kertoo veljeni, Saaristomeren tutkimuslaitoksen tutkimusjohtajan, pitkäaikaisesta työpaikasta. Ilppo Vuorinen on myös yksi kirjan toimittajista ja kirjoittajista.

Turun yliopiston Saaristomeren tutkimuslaitoksen 50-vuotisjuhlavuoden 2014 lopulla ilmestynyt teos on mielestäni jäänyt toistaiseksi vähälle huomiolle tiedotusvälineissä, paikallisissakin. Se on kumma juttu, sillä aihepiirin luulisi kiinnostavan näinä aikoina kun niin moni on, tai ainakin sanoo olevansa, kovin ympäristötietoinen ja muun muassa Itämeren tilasta huolissaan.

Seilissä harjoitetaan kylläkin monen muunkin tieteenalan tutkimusta kuin meribiologian. Vuosikymmenien varrella siellä ovat tehneet työtään ja opiskelleet myös monet kasvitieteilijät, arkeologit, kulttuurihistorioitsijat, maantieteilijät ja sosiaaliantropologit. Monimuotoisen luontonsa ohella Seili tunnetaan myös historiastaan sairaalasaarena.

Kirja on hyvin toimitettu, runsas kuva-aineisto korkeatasoista ja jutut ovat sujuvasti kirjoitettuja. Se kertoo tutkimuslaitoksen historiasta ja Seilistä monipuolisesti. Erityisinä helminä muiden mielenkiintoisten juttujen joukossa kimmeltävät esimerkiksi Marjut Rajasillan hauskasti kirjoitettu artikkeli silakkatutkimuksen 30-vuotisesta historiasta Seilissä sekä Tuija ja Totti Tuhkasen katsaus Seilin rantavajoihin ja laiturialueisiin.

Kirjan voi lukea myös netissä, maksutta. Painettuna sitä ei ole myynnissä.

Seili - Saaristomeren tutkimusta 50 vuotta. 21 kirjoittajaa. Turun yliopisto. Suomen Yliopistopaino Oy - Juvenes Print 2014.

Tämä kuva ei ole kirjasta vaan viimekesäiseltä merimatkaltamme Turun saaristosta.

Kävely lapsuuden kirkkomaisemiin

Aurajoki ja Vähäjoki risteävät Koroistenniemen kohdalla. Oikella puiden takana näkyy Pyhän Katariinan kirkon kattoa.

Kevään ensimmäinen superkirkas aamu houkutteli eilen kävelylle Raunistulan raittia Koroisten tuntumaan ja sieltä aina rakkaalle Maarian kirkolle asti.

Leskenlehtiä ei vielä näkynyt ja heinikko oli varjonpaikoissa yhä kuurassa. Ryhdikäs fasaanikoiras juoksi yli kävelytien ja yritti kätkeytyä talventörröttäjien sekaan. Talitintit huutelivat talvenkähein äänin. Maaliskuun aurinko ripotteli timantteja Aurajokeen.

Maarian kirkon tienoot ovat minulle tuttuja lapsuudesta ja pysyneet tärkeinä nykypäiviin asti. Asuimme läheisellä Mullintiellä 1970-luvun alusta 1980-luvun loppupuolelle saakka, ja Maarian kirkko oli kotikirkkomme. Siellä lauloin koulukaverieni kanssa monet Suvivirret ja siellä minut myös konfirmoitiin.

Vähäjokea Maarian sillalta kuvattuna. Horisontissa häämöttää Tuomiokirkko.

Ja vieressä kulkevan Vähäjoen rannan heinikossa istuin lintsaamassa rippikoulunkäyntiin liittyneestä pakkojumalanpalveluksesta eräänä lämpimänä kevätsunnuntaina ystäväni kanssa. Jäimme tietysti kiinni, mutta emme joutuneet hankaluuksiin.

Maarian kirkon itäpäätyä, oikealla Bonsdorff-suvun hautakappeli.

Joka köyhää armahta hän laina Herralle joka hänen hywän työnsä hänelle jälleen maksawa on. Kun olin lapsi, Maarian vaivaisukko oli mielestäni pelottava.