Seilin monta merellistä tarinaa

Kirjan kannen on suunnitellut Terri Vuorinen.

Sanonpa heti aluksi, että tämän pienen kirjaesittelyn ei ole tarkoituskaan olla puolueeton eikä siitä voisi sellaista edes tulla. Syynä on se, että Seili - Saaristomeren tutkimusta 50 vuotta kertoo veljeni, Saaristomeren tutkimuslaitoksen tutkimusjohtajan, pitkäaikaisesta työpaikasta. Ilppo Vuorinen on myös yksi kirjan toimittajista ja kirjoittajista.

Turun yliopiston Saaristomeren tutkimuslaitoksen 50-vuotisjuhlavuoden 2014 lopulla ilmestynyt teos on mielestäni jäänyt toistaiseksi vähälle huomiolle tiedotusvälineissä, paikallisissakin. Se on kumma juttu, sillä aihepiirin luulisi kiinnostavan näinä aikoina kun niin moni on, tai ainakin sanoo olevansa, kovin ympäristötietoinen ja muun muassa Itämeren tilasta huolissaan.

Seilissä harjoitetaan kylläkin monen muunkin tieteenalan tutkimusta kuin meribiologian. Vuosikymmenien varrella siellä ovat tehneet työtään ja opiskelleet myös monet kasvitieteilijät, arkeologit, kulttuurihistorioitsijat, maantieteilijät ja sosiaaliantropologit. Monimuotoisen luontonsa ohella Seili tunnetaan myös historiastaan sairaalasaarena.

Kirja on hyvin toimitettu, runsas kuva-aineisto korkeatasoista ja jutut ovat sujuvasti kirjoitettuja. Se kertoo tutkimuslaitoksen historiasta ja Seilistä monipuolisesti. Erityisinä helminä muiden mielenkiintoisten juttujen joukossa kimmeltävät esimerkiksi Marjut Rajasillan hauskasti kirjoitettu artikkeli silakkatutkimuksen 30-vuotisesta historiasta Seilissä sekä Tuija ja Totti Tuhkasen katsaus Seilin rantavajoihin ja laiturialueisiin.

Kirjan voi lukea myös netissä, maksutta. Painettuna sitä ei ole myynnissä.

Seili - Saaristomeren tutkimusta 50 vuotta. 21 kirjoittajaa. Turun yliopisto. Suomen Yliopistopaino Oy - Juvenes Print 2014.

Tämä kuva ei ole kirjasta vaan viimekesäiseltä merimatkaltamme Turun saaristosta.

Kävely lapsuuden kirkkomaisemiin

Aurajoki ja Vähäjoki risteävät Koroistenniemen kohdalla. Oikella puiden takana näkyy Pyhän Katariinan kirkon kattoa.

Kevään ensimmäinen superkirkas aamu houkutteli eilen kävelylle Raunistulan raittia Koroisten tuntumaan ja sieltä aina rakkaalle Maarian kirkolle asti.

Leskenlehtiä ei vielä näkynyt ja heinikko oli varjonpaikoissa yhä kuurassa. Ryhdikäs fasaanikoiras juoksi yli kävelytien ja yritti kätkeytyä talventörröttäjien sekaan. Talitintit huutelivat talvenkähein äänin. Maaliskuun aurinko ripotteli timantteja Aurajokeen.

Maarian kirkon tienoot ovat minulle tuttuja lapsuudesta ja pysyneet tärkeinä nykypäiviin asti. Asuimme läheisellä Mullintiellä 1970-luvun alusta 1980-luvun loppupuolelle saakka, ja Maarian kirkko oli kotikirkkomme. Siellä lauloin koulukaverieni kanssa monet Suvivirret ja siellä minut myös konfirmoitiin.

Vähäjokea Maarian sillalta kuvattuna. Horisontissa häämöttää Tuomiokirkko.

Ja vieressä kulkevan Vähäjoen rannan heinikossa istuin lintsaamassa rippikoulunkäyntiin liittyneestä pakkojumalanpalveluksesta eräänä lämpimänä kevätsunnuntaina ystäväni kanssa. Jäimme tietysti kiinni, mutta emme joutuneet hankaluuksiin.

Maarian kirkon itäpäätyä, oikealla Bonsdorff-suvun hautakappeli.

Joka köyhää armahta hän laina Herralle joka hänen hywän työnsä hänelle jälleen maksawa on. Kun olin lapsi, Maarian vaivaisukko oli mielestäni pelottava.

Nuorisomuotia sadan vuoden takaa

Löytökuvakokoelmani täydentyi muutama päivä sitten antikvariaatista ostamallani nipulla käyntikorttikuvia. Käyntikorttikuviksi sanotaan noin 7x11 cm:n kokoisille pahvikorteille liimattuja valokuvamuotokuvia, joita tehtiin 1860-luvulta 1920-luvulle. Niitä oli tapana vaihdella tuttavien kanssa ja kerätä albumeihin.
Tähän postaukseen valitsin kaksi turkulaisen Atelier Hellaksen käyntikorttikuvaa. Ne on valmistettu arviolta 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä.
Miehen muotokuvassa huomio kiinnittyy ensin viiksiin, pulisonkeihin ja laineikkaisiin, paksuihin hiuksiin. Asento on ryhdikäs, olemus itsetietoinen. Iältään mies on kenties kahdenkymmenen tienoilla, mahdollisesti ensimmäistä kertaa muotokuvaansa otattamassa. Pöydällä on sivistyneisyyttä osoittavana rekvisiittana pari kirjaa.
Kaksi nuorta naista, ystävykset tai ehkä sisarukset, ovat laittautuneet tyylikkäästi kesäasuihinsa. Vaaleat puvut ovat kirjailuin ja pitsein koristellut. Hiukset on käherretty ja kiinnitetty ylös huolellisesti. Päivänvarjo ja suuret hatut viimeistelevät kokonaisuuden.
Muotokuvissa on ajan tavan mukaisesti käytetty maalattua taustakuvaa eli fondia. Sohva näyttää olevan sama kummassakin kuvassa.
Käyntikorttikuvissa minua ovat aina viehättäneet ihmisten lisäksi myös taustapahvien leimat ja muut kuviot. Ne ovat usein hyvin taidokkaasti suunniteltuja. Käyntikorttikuvien suosio oli huipussaan samoihin aikoihin kuin suosikkityylini jugend, ja korttien kuviointi ilmentää tuota suuntausta pienimuotoisesti mutta lumoavasti.
Näissä Atelier Hellaksen kuvissa näemme etupuolella kullanvärisen syväleiman, joka on koristeltu kasvinlehtiaiheella. Korttien kääntöpuolella on ateljeen nimi koukeroisempana tekstinä ja se on yhdistetty osoitteineen kukka-aiheeseen. Yläkulmassa on Suomen suuriruhtinaskunnan vaakuna laakeriseppeleen ympäröimänä. Kortin teksti "levy säilytetään" tarkoittaa, että valokuvasta oli saatavissa lisäkopioita.
Osoitteessa Kristiinankatu 5 Turussa oli toiminut valokuvausateljee 1860-luvulta saakka. Useiden nimen- ja omistajanvaihdosten jälkeen sen nimeksi tuli Atelier Hellas vuoden 1906 tienoilla. Silloin ateljeen omistajana oli Augusta Sangder. Parin vuoden kuluttua omistajaksi tuli August Karlsson ja lopulta Gustaf Welin 1920-luvun puolivälistä lähtien.*

Varsinkin jugendtyylin kukoistuksen aikaan käyntikorttikuvien kääntöpuolet olivat usein koristeellisen kauniita.

* Tietoa mm. Atelier Hellaksesta:
Irma Savolainen: Taiteilijoita, käsityöläisiä ja taivaanrannanmaalareita. Turkulaiset valokuvaajat vuoteen 1918. Turun maakuntamuseo; Raportteja 15. Turku 1992.

Aurinko rakastaa merta

Talven edelleen jatkuessa, nyt vain harmain taivain ja jäisin satein kahlittuna, pysyttelen hyvissä sielunvoimissani ajattelemalla paikkaa, jossa olen aina ollut onnellinen.

Lapsuuden turvalliset ja iloiset kesät Ruissalossa rakensivat siitä maiseman, joka on taustalla kaikessa mitä ajattelen, rauhaisasti vaihtuvina kuvina, ääninä ja tuoksuina: merenrannan mustat simpukankuoret, vesirajan kiville kuivuva levä, isoveljen veistämä kaarnavene kallionkolon sammalpohjaisessa lammikossa, mäkitervakon aniliininpuna ja tahmeus, orjanruusupensaan kukkien hauras silkki, kaislikon tuntumasta ongittujen ahventen paistettu rapeus, kaiken yllä suunnaton kultainen tulipallo.

Tämä kuva on otettu Ruissalon saaren pohjoisimmassa kärjessä toukokuussa 2013, ylempi on Kolkanniemestä 2012. (Kummankaan kuvan sävyjä tms. ei ole mitenkään jälkikäteen käsitelty, vaikka esim. pilvet näyttävät kuin lavastetuilta.)

Lemmen otteessa

Tuntemattoman kuvaajan otoksessa on 1900-luvun alun suosittu kuva-aihe flirttailevasta parista.

Pariskunta näyttää olevan suutelemaisillaan. Mies on kietonut käsivartensa naisen ympärille ja pitelee tämän kättä. Nainen katsoo miestä puoliksi suljettujen silmäluomiensa alta ja on koukistanut toisen säärensä takanaan olevalle sohvalle. Vai onko hän sohvalla polvillaan? Etualalla kukkakimppu rönsyää kuin enteenä tulevasta keväästä ja muodostaa naisen puvulle elävän pitsihelman. Kukkien valkoinen ryöppy synnyttää myös mielikuvan merenvaahdosta, josta nousee rakkauden jumalatar Afrodite.

Noin 1910-luvulla painettu postikortti on lähetetty nimipäiväonnitteluksi Eino Haloselle Turussa marraskuussa 1923. Kortissa ei ole allekirjoitusta. Romantiikan nimissä voimme silti ilman muuta olettaa, että sen on lähettänyt sama henkilö, joka on kuin kiusoitellen merkinnyt kuvan tuntemattomien kuhertelijoiden nimiksi "Eino" ja "Ellen".

Tiesiköhän kortin saanut Eino entuudestaan, että sen todennäköisesti lähettänyt Ellen oli ihastunut tai rakastunut häneen? Jos kortti oli ensimmäinen vihje siihen suuntaan, sitä voisi pitää jopa hieman uskaliaana. Voi tietenkin olla, että Eino ja Ellen olivat jo aiemmin tunnustaneet lämpimät tunteensa toisiaan kohtaan. Menivätkö he kenties lopulta naimisiin, vai kiskoiko kiihkeä 1920-luku heidät erilleen toisistaan?

Edith Södergran kirjoitti runossaan Päivä viilenee vuonna 1916:

Päivä viilenee illan tullen. 
Juo minun käteni lämpö, 
kädessäni on kevään veri. 
Ota käteni, valkoinen käsivarteni, 
ota kapeitten olkapäitteni kaipaus. 
Olisi kummallista tuntea, 
yhtenä ainoana yönä, tällaisena yönä 
povellani raskas pääsi. 

(Suom. Uuno Kailas v. 1929)