Satumaisemia Suolavuoren linnasta

Hohensalzburg nähtynä Mirabell-palatsin puiston ruusutarhasta.

Teimme vastikään ihanan lomamatkan Saksaan ja Itävaltaan. Junareissumme määränpää oli Salzburg, mutta vietimme aikaa matkan varrella myös Münchenissä, Hampurissa ja Kööpenhaminassa.

Salzburgin kaupunki on rakentunut kauniisti vuorten helmaan, Alppien lähituntumaan Salzach-joen varrelle. Tässä jutussa näytän parhaita paloja pääasiassa käynnistämme Hohensalzburgissa, joka on keskiaikainen linnoitus vuorella keskellä kaupunkia.

Näkymä Kapitelplatzilta Hohensalzburgin suuntaan. Torilla on nykytaideteos, Stephan Balkenholin "Sphaera". Se on valtava kullanvärinen pallo, jonka päällä mieshahmo katselee linnaan päin.

Salzburgin vanhakaupunki hohtaa vaaleana barokkihelmenä.
Linnalle vievän kävelyreitin varrelta otetun kuvan keskivaiheilla on Kapitelplatz ja sen vieressä Salzburgin katedraali vihreine kupoleineen. Torilla voi erottaa ylemmässä kuvassa näkyvään taideteokseen kuuluvan kultapallon.

Meillä oli taas kerran älyttömän hyvä tuuri säiden suhteen, eli matkamme aikana satoi vain silloin kun se sopi meille oikein hyvin. Jos ihan rehellinen olen, aurinkoa ja lämpöä olisi saanut olla jopa himpun verran vähemmän, sillä tällä matkalla sain helteestä ja hikoilusta tarpeekseni suurinpiirtein loppuelämän ajaksi.

Kurkistus linnan ikkunasta saattoi tarjota vaikkapa tällaisen satukirjanäkymän.

Kuumuus ei kuitenkaan estänyt meitä toteuttamasta suunnitelmiamme, vaan sopeutimme varusteemme ja toimemme sään mukaisiksi. Joku voisi tosin sanoa, että on hullua kiivetä 30 asteen helteessä jyrkkää kävelyreittiä vuorelle Hohensalzburgin linnaa katsomaan, varsinkin kun tarjolla olisi ollut myös funikulaari.

Linnalta etelään.

Vakuutan, että patikkareissu kuitenkin kannatti: vältimme jonottamisen ja näimme Salzburgin maisemat monipuolisemmista vinkkeleistä kuin mekaaniseen kyytiin turvautuneet. Lisäksi kunto ja sisu tulivat testatuiksi. Omasta puolestani voin ylpeänä sanoa, että suoritus oli lihavalta viisikymppiseltä todella hyvä. Matkakumppanin kunto taasen tiedettiin jo etukäteen loistavaksi, mutta kyllä hänellekin pääsi silti hiki tulemaan.

Pidimme nousun aikana useita taukoja ja joimme vettä litrakaupalla. Ylhäällä linnoituksessa oli suureksi avuksi yleisvoinnille, että vessoihin pääsi jonottamatta ja vaivattomasti viilentäytymään.

Vasemmalla Pyhän Yrjön kappeli.

Piipahdus kappelissa toi kaivatun, viileän hengähdystauon linnanpihan paahteen keskelle.

Osoittautui hyväksi päätökseksi, että kävimme ravintolassa syömässä pasta bologneset ja kietaisemasssa samalla olutta, kolaa ja vettä. Saimme pöydän vieläpä upealta näköalapaikalta. Vaikka lämmin ruoka saikin hikoilemaan entistä enemmän, kunnon syömisellä varmistimme, että jaksoimme tutustua linnaan tarkemmin.

Linnalta länteen.

Linnassa on sekä pysyviä että vaihtuvia näyttelyitä. Pysyvät näyttelyt esittelevät enimmäkseen linnan historiaa, vaihtuvissa näyttelyissä oli tällä kertaa nykytaidetta. Perusnäyttelyn mieleenpainuvimpia esineitä olivat keskiaikaiset kidutusvälineet. Ei tehnyt mieli ottaa niistä kuvia, vaikka ihmisen pahaan taipuvainen mielikuvitus onkin kiehtova ilmiö.

Hohensalzburgin lisäksi kaupungissa vierailun kohokohtia olivat käynnit Mirabell-palatsin puutarhassa ja sekä muutamissa museoissa ja kirkoissa. Kerron niistä myöhemmin.

Kohti uuden kevään valoa

Brahenpuisto pitkäperjantaina 2018.

Tuntuu uskomattomalta, että viimeisimmästä postauksestani on kulunut jo vuosi. Aika rientää, kun elämä on mielenkiintoista. Työ on vienyt minut mennessään, kun olen päässyt museoon työskentelemään kulttuurihistoriallisen valokuvakokoelman parissa.

Tämä työrupeama lähenee loppuaan muutaman kuukauden sisällä. Saapa nähdä, mitä uutta kevät ja kesä tuovat eteeni. Vaikka uutta työtä ei heti löytyisikään, aika ei varmasti tule pitkäksi, sillä aina riittää kirjoitettavaa ja kuvattavaa. Juuri nyt nautiskelen pääsiäislomasta.

Puput pallomeressä.

Meillä on ensi kesäksi matkasuunnitelmiakin. Kohteista kerron sitten, kun olemme palanneet reissusta.

Ai niin: rakas äitini täyttää kesäkuussa 90 vuotta, jos Luoja suo. Viimeksi hänen luonaan käydessäni pöydällä oli avonaisena Aino Kallaksen runokirja Kuun silta. Katkelma toisesta aukeamalla olleesta runosta nimeltä Kuollut sydän sopii mielestäni tähän aikaan, kun valo voittaa pimeyden ja lämpö kylmyyden:

Näen valon voiton,

kun voimansa se kerää

ylitse kuolon kauhun,

yön halki, tuskan halki.

Oi sydän kuollut, herää!

Pieni kevätruusu pääsiäispöydässämme.

Maaliskuun kultainen aurinko

Taivas oli epätodellisen sininen päivää ennen kevätpäiväntasausta Turussa. Vasemmalla kolmihenkinen sorsapartio on tulossa tarkistamaan pullatilanteen.

Viime viikolla koitti vihdoinkin ensimmäisten kunnon kevätkävelyretkien aika Aurajoen rannalla. Vuodenajalle tyypillisesti välillä oli hiukan liian lämmin ja välillä turhan vilpoisa olo, mutta kirkas, suloinen aurinko hyvitti pienet harmit. Talitintit lauloivat kahta varhaiskevään nuottiaan ainaisen toiveikkaina.

Liput liehuivat Auransillalla sunnuntaina 19. maaliskuuta Minna Canthin kunniaksi.

Jokirannassa kulki monta maaliskuun valon herättämää elollista. Jotkut ulkoilijat olivat jo ilman pipoa, mutta sitä en itse vielä uskaltanut tehdä, sen verran monta kertaa olen malttamattomuudestani saanut palkaksi flunssan tai päänsäryn. Polunvarren pensaassa istui mustarastas hipihiljaa. Olisi jäänyt huomaamatta, ellei sen keltainen nokka olisi hohtanut jalokivenä mustien ja ruskeiden risujen keskellä.

Sorsat uivat vastavirtaankin sinnikkäästi. Ne tuntuvat olevan joella aina paikalla, vaikkakaan eivät aina heti näkyvissä. Ne lipuvat esiin viimeistään silloin kun kävelijä seisahtuu rantatöyrään tuntumaan. On tarkistettava pullan saamisen mahdollisuus.

Tuomiokirkkopuisto.

Dahlströmin palatsi.

Koroisten seutuvilla aistin taas hienoisen pyhän tunteen. Ei se johdu pelkästään siitä isosta valkoisesta rististä, se on jotain muutakin, ikivanhaa rauhaa. Raunioilla koivut kasvavat ainaisessa tuulessa aavistuksen verran vinoon. Aurinko piirtää niiden varjot terävin viivoin vielä hieman kohmeiseen heinikkoon.

Koroisissa aurinko ja tuuli herättävät tunteen pyhän läsnäolosta.

Kivisen puiston kuumuudessa

Näkymä Vigelandin puiston Monoliitin juurelta suihkulähteen ja sisäänkäynnin suuntaan, kaukana näkyy Uranienborgin kirkon torni.

Viime kesän Norjan-matkaamme sisältyi vierailu Vigelandin puistoon Oslossa. Kuten melkein aina, meillä oli tuuria sään suhteen. Päivä oli säihkyvän aurinkoinen eli täsmälleen sopiva patsaspuiston ihailemiseen.

Vigelandin puistossa on 214 veistosta, joihin sisältyy yhteensä noin 760 figuuria. Kuvanveistäjä Gustav Vigeland teki jokaisen veistoksen omin käsin, ilman apulaisia. Puisto rakennettiin vähin erin 40 vuoden aikana 1900-luvun alkupuoliskolla.

Sata metriä pitkän sillan molemmin puolin on pronssiveistoksia, jotka esittävät naisia, miehiä ja lapsia. Kuvan keskellä häämöttää Monoliitti.

Sillanpielen alppiruusut yllättivät satunnaisen kurkistelijan värikkyydellään.

Puistossa käydessämme paikalla oli paljon turisteja, mutta myös muita oleskelijoita viettämässä kuumaa päivää. Auringon valo ja lämpö moninkertaistuivat vaalean graniitin heijastamina. Turistit valokuvasivat puistoa ja toisiaan vaitonaisina.

Suihkulähteen ympärillä olevan 1800 neliön kokoisen graniittimosaiikin kuvio muodostaa lähes kolmen kilometrin pituisen labyrintin.

Tunnelma oli toisaalta kesäisen leppoisa, toisaalta jollain lailla erikoinen, paikoin hieman kummasteleva. Kenties se johtui veistosfiguurien omalaatuisuudesta ja ympärille levittäytyneen puiston massiivisuudesta. Joistakin puiston hymyilevistä veistoshahmoista on vaikea sanoa, ovatko niiden ilmeet iloisia vai pirullisia. Ehkä niillä on aivan omaan maailmaansa kuuluvat ilmeet, joita emme edes voi tunnistaa.

Mies kantaa kahta lasta, 1930-1931. Pronssia.

Monoliitti, jossa on 121 ihmishahmoa, on veistetty yhdestä graniitinlohkareesta.

Kävimme myös puiston kupeessa sijaitsevassa Vigeland-museossa. Sen lippukassalla saimme harvinaisen töykeää palvelua. Itse museo onneksi tarjosi mielenkiintoista taustatietoa Gustav Vigelandista ja hänen elämäntyöstään.

Puiston laitamilla on varjoisia viilentymispaikkoja.

Tanssiva nuori nainen, valm. ennen kesäkuuta 1930. Pronssia.

Valoa pimeyteen museoista

Lorenzo Lotto: Paimenten kumarrus, n. 1543. Öljy kankaalle. Musei Civici d'Arte e Storia, Brescia.

Teimme antoisan viikonloppureissun marraskuussa Helsinkiin. Kahden päivän aikana ehdimme hyödyntää Museokorttia neljässä museossa. Enemmänkin ehkä olisi ehtinyt, mutta tapanamme on syventyä näyttelyihin perusteellisesti, joten kaksi museota päivässä on aivan riittävästi.

Urpo Wainio: Aamutunnelma (yksityiskohta), 1941. Öljy kankaalle. Signe ja Ane Gyllenbergin säätiö.

Aloitimme viikonlopun käymällä perjantaina tsekkaamassa Amos Andersonin museon kekseliään ja tunnelmallisen Helsinki Noir -näyttelyn. Sen jälkeen siirryimme Ateneumiin ihastelemaan Modiglianin teoksia.

Maalauksen nainen on aivan isoäitini ja hänen sisarensa näköinen.
Amedeo Modigliani: Nuoren naisen muotokuva, 1918. Öljy kankaalle. Yksityiskokoelma.

Seuraavana päivänä kävelimme leudon raikkaassa säässä Sinebrychoffin taidemuseoon, jossa vaikutuimme asetelmamaalauksista ja ikoneista. Myös perusnäyttely upeine esinekokoelmineen on mieleenpainuva ja mielenkiintoinen.

Jutun pääkuvana on Kansallismuseon renessanssinäyttelyssä näkemämme Lorenzo Lotton teos. Noin vuonna 1543 maalattu Paimenten kumarrus vetosi minuun erityisesti siksi, että siinä esiintyvät totiset enkelit vaikuttavat erityisen sympaattisilta. Jeesus-lasta taustalla uteliaina kurkkivat tallin eläimet ovat mielestäni hellyttäviä.

Tässä mainitsemiini näyttelyihin ehtii vielä hyvin tutustua, sillä kaikki ovat avoinna vuoden 2017 puolelle vähintään muutaman päivän ajan. Modigliani on nähtävissä helmikuulle asti ja Sinebrychoffin ikoninäyttely huhtikuun loppuun.

Gertrud Metz: Hedelmäasetelma (yksityiskohta), 1700-luvun loppu. Öljy kuparille. Sinebrychoffin taidemuseo.