Kauniita unia laulajalle

Scott Weiland kuoli 48-vuotiaana. Kuva: Jamie Weiland.

Tämä kirjoitus poikkeaa tavanomaisesta blogini sisällöstä ja on lisäksi surullinen.

Suuresti ihailemani lahjakas muusikko ja karismaattinen esiintyjä Scott Weiland on kuollut. Hän tuli ennen kaikkea tunnetuksi rakastamani bändin Stone Temple Pilotsin vokalistina ja perustajajäsenenä.

Weiland oli tunnettu muuntautumiskyvystään, joka koski sekä hänen ulkoista olemustaan että äänenkäyttöään. Ohessa kolme STP:n musiikkivideota näytteeksi tästä kyvystä ja paljosta muusta. Kappaleet ovat Plush, Interstate Love Song ja Sour Girl. Kunnia yhtyeen loistavuudesta kuuluu toki myös Dean DeLeolle, Robert DeLeolle ja Eric Kretzille.

Scott Weilandilla oli kaikki onnen ja menestyksen avaimet käsissään, mutta päihteet saivat hänestä otteen ja lopulta vetivät hänet ennenaikaiseen hautaan. Tapahtui siis se, mitä monet hänen lähipiirissään olivat pelänneet jo vuosia. Kuolinsyy ei tosin ole vielä tiedossa, mutta jos kyseessä eivät ole suoranaisesti huumeet, ainakin ne olivat silminnähden heikentäneet hänen terveyttään. Päihdeongelmat aiheuttivat myös hänen välirikkonsa Stone Temple Pilotsin muiden jäsenten kanssa.

Toivon, että jonain päivänä voimme vielä kuunnella Weilandin musiikkia tuntematta surua. Kepeät mullat, Scott! Ikävää, että elämäsi oli niin vaikeaa.

Marian kultaiset kiharat ja muita aarteita

Carlo Crivelli: Magdalan Maria, n. 1480, tempera puulle (yksityiskohta). Rijksmuseum, Amsterdam.

Kävimme viime kesäkuun Amsterdamin-vierailumme aikana myös Alankomaiden kansallismuseossa Rijksmuseumissa. Se sijaitsee aivan Van Gogh -museon ja muutaman muunkin hienon kohteen lähellä ns. museokorttelissa.

Käyntimme museossa jäi kaupungissa oleilumme viimeiselle kokonaiselle päivälle. Sen vuoksi menimme sinne heti kun se aamulla aukesi, jotta ehtisimme nähdä mahdollisimman paljon. Ja kyllähän me näimmekin, aivan uupumiseen asti.

Mater Dolorosa, luultavasti Pietro Torrigianin teos n. 1507-1510, terrakottaa. Rijksmuseum, Amsterdam.

Jos aikaa on käytettävissä vielä vähemmän kuin meillä, kannattaa aloittaa esimerkiksi osastosta, jonne on koottu alankomaalaisen 1600-luvun taiteen merkkiteoksia mm. Rembrandtilta, Frans Halsilta ja Jan Vermeeriltä.

Alankomaalaisen 1600-luvun taiteen kuuluisimpien teosten osaston päädyssä komeilee Rembrandtin Yövartio.

Museon aarteisto on mykistävän runsas. Taidetta on nähtävänä kahdeksan vuosisadan ajalta. Meiltä jäivät näkemättä itämaisen taiteen ja nykytaiteen osastot, sillä ne eivät olleet ihan listamme kärkipäässä, ja aika loppui sittenkin kesken.

Pyhä Ursula ja hänen neitsyensä, Alankomaat n. 1525, tammea, väritys myöhemmältä ajalta. Rijksmuseum, Amsterdam.

Jos hiukan saa nurista (ja saanhan minä), niin sanonpa vain, että museon opasteet olivat surkeat, kuin jonkun häijyn pilailijan suunnittelemat. Vai mitä pitäisi ajatella esimerkiksi siitä, että suoraan nuolen osoittamaan suuntaan etenevä WC:n etsijä päätyy lukitulle portille, jossa lukee "No Entry"? Päivän päätteeksi jäimme vielä jumiin epäkuntoiseen, ikkunattomaan hissiin, jonka hälytysnappikaan ei toiminut. En tiedä mikä manauksistamme sen oven lopulta avasi.

Kaikkiaan kokemus oli kuitenkin antoisa ja myönteinen. Jotkut sanovat, että taidetta voi katsoa kirjoista tai netistäkin, ei tarvitse mennä paikan päälle. Joo, niin voikin, mutta kun mikään valokuva ei koskaan pysty täysin toistamaan niitä Vermeerin Maitotytön värejä tai sanattomaksi vetävän vahvojen kukkamaalausten hehkua. Jälkimmäisistä kirjoitan lisää myöhemmin.

Jopa Rijksmuseumin piha on mielenkiintoinen. Kuva: Jouni Perhovaara.

Taitava ja taiteellinen isäni

Isäni Olli Vuorisen kuvan on tiettävästi ottanut Helsingin Sanomien kuvaaja vuonna 1949. Lehti oli silloin tekemässä Kupittaan Savesta juttua, ja monet työntekijät valokuvattiin. Tätä kuvaa ei julkaistu jutun yhteydessä.
Kuva: Yksityiskokoelma/tuntematon kuvaaja

Minulla on isä, vaikka hän onkin kuollut. Tämän oivaltamiseen minulta meni vuosia. Koko sen ajan aina isänpäivän tienoilla suru ja ikävä saivat hienoisesti katkeran sivumaun, ja yritin ohittaa juhlapäivän sitä juurikaan huomioimatta.

Nykyään on toisin: vietän isänpäivää omalla tavallani ja  muistelen rakasta isääni Ollia. Joinakin vuosina käyn hänen haudallaan, tänä vuonna kirjoitan hänestä.

Jutun pääkuvassa 23-vuotias Olli Vuorinen poseeraa dreijaamassa maljakkoa Kupittaan Saven taiteilijana vuonna 1949. Hän työskenteli tehtaassa joitakin vuosia 1940–50-luvun vaihteen molemmin puolin.

Kupittaan Saven maljakko ja kaadin, joissa on isäni tekemä koristelasite.
Yksityiskokoelma

Isän toimenkuvaan Kupittaan Savessa sisältyi tuotteiden suunnittelua, mallien muotoilua, koristemaalausta ja taidelasitteiden tekemistä.

Tummanvihreä kannu vuodelta 1949 on uniikkikappale.
Yksityiskokoelma

Vihreän kannun signeeraus O.V. -49.

Nuoruudessaan hän teki taidetta muutenkin: maalasi tauluja ja piirsi. Olli oli myös kirjallisesti lahjakas ja kirjoitti etenkin 1950–60-luvulla mm. runoja ja näytelmiä. Tekstejä ei tietääkseni ole koskaan julkaistu.

Olli maalaamassa 1940–50-luvun vaihteen tienoilla.
Kuva: Yksityiskokoelma/tuntematon kuvaaja

Kun perhe alkoi kasvaa 1950-luvun alussa, isän oli pikkuhiljaa siirryttävä taloudellisesti varmempaan ammattiin. Hän työskenteli kymmeniä vuosia kemianteollisuuden palveluksessa Farmoksessa muun muassa tuotesuunnittelupäällikkönä ja laadunvalvontapäällikkönä.

Olli teki kokeiluja väreillä ja suosi usein maalauksissaan voimakkaita sävyjä, yksinkertaisia kuvioita ja tasaisia värikenttiä. Puhdas, pelkkä väri kiinnosti häntä. Punaisesta kukasta maljakossa on olemassa ainakin kaksi versiota.
Olli Vuorinen: Punainen kukka, 1951
Öljy kankaalle
Yksityiskokoelma

Auran sokeritehtaan siluetti Aurajoen rannassa on maalattu Boren talon erään asunnon keittiön ikkunasta. Olli ja Kaija-vaimo asuivat jonkin aikaa talossa työsuhdeasunnossa.
Olli Vuorinen: Auran sokeritehdas, 1951
Öljy kankaalle
Yksityiskokoelma

Öinen maisema on mahdollisesti maalattu Ollin ja Kaijan asunnon ikkunasta Lahdessa, mutta tarkka osoite ei ole tiedossa. Yläosan musta maali on ajan mittaan varissut ja alta pilkottaa kirkasta sinistä, joka on ollut alun perin taivaan värinä.
Olli Vuorinen: Valkoinen rakennus yöllä, n. 1951–52
Öljy kankaalle
Yksityiskokoelma

Perheessämme on säilynyt isän tekemiä maalauksia, piirroksia ja keramiikkaesineitä. Veljeni ovat löytäneet viimeksimainittuja myös keräilyesineiden kaupoista, ja onpa ainakin yksi seinälautasen luonnos kulkeutunut Turun museokeskuksen kokoelmiinkin.

Akvarelli ilta- tai aamuruskosta on maalattu Porissa 1950-luvulla.
Olli Vuorinen: Porin siluetti, 1950-luku
Vesiväri paperille
Yksityiskokoelma

Paitsi taiteellinen, isäni oli muutoinkin lahjakas. Hänellä oli monipuoliset kädentaidot, ja hän nikkaroi mielellään kotosalla kaikenlaista. Hän nautti perheemme veneen kunnostamisesta ja meriretkistä ja suoritti avomerilaivurin tutkinnonkin.

Perhe vietti 1960–80-luvulla usein usein lomiaan Saariselällä Suomen Journalistiliiton tunturimajalla. Olli piirsi tämän kuvan iltahuviksi majan olohuoneen pöydän ääressä hiihtolomalla 1980. Maisemaikkunasta näkyi Iisakkipää kuutamossa. Piirroksen nimi viittaa erääseen tekstiin kirjassa "John Lennon panee omiaan".
Olli Vuorinen: Iisakkipää uskollisen koiransa Gracesmuren valossa, 1980
Tussi paperille
Yksityiskokoelma

Isän kuolemasta on jo yli 29 vuotta, mutta silti usein kaipaan häntä. Hiukan surumieliseksi tekee myös ajatus siitä, että hän ei saanut tilaisuutta jatkaa taiteensa tekemistä eläkkeellä, kuten oli suunnitellut.

Hämyisä puutarha on peräisin piirustustunnilta 1940-luvulta, jolloin Olli kävi Lahden Yhteiskoulua.
Olli Vuorinen: Yö satumaassa, 1940-luku
Hiili kartongille
Yksityiskokoelma

Jutun tietoja on 24.1.2022 täydennetty sekä lisätty kuvia Ollin tauluista, keramiikasta ja hänestä itsestään maalaustelineen ääressä.

Varjeluksen liioittelua

Jokin aika sitten löysin enkeliaiheisia vanhoja postikortteja antiikkiliikkeestä. Enkelit olivat suosittu aihe postikorteissa jo noin sata vuotta sitten. Usein ne esiintyivät korteissa suojelusenkeleiden roolissa eivätkä esimerkiksi Jumalan sanansaattajina tai hänen sotureinaan, jollaisina kristinusko ne näkee. Jokseenkin sama nähdäkseni pätee suosituimpaan enkelikuvastoon nykyaikanakin.

Oheista mustavalkoista kuvaa on painossa väritetty, mikä tekee sen tunnelmasta jotenkin unenomaisen. Suojelusenkeli on siinä varjelemassa tyttöä, joka on uhkarohkeasti kumartunut kallionjyrkänteen reunan yli tavoittelemaan ohi lepattavaa perhosta.

Kuvan lavastuksen toteutus on kuitenkin jäänyt ikäänkuin puolitiehen, sillä jyrkänteen reunaa esittävä kivi näyttää vain kiveltä, joka seisoo ruohikossa. Tilanne ei näytä mitenkään vaaralliselta, joten enkelin toimet vaikuttavat hieman liioitelluilta.

Postikortti on annettu joulutervehdykseksi Turussa Elliltä Sylville arviolta 1900-luvun alussa.
Kuvan ottajasta ei ole tietoa.

Herkkä ja tuotteistettu Vincent

Vincent van Gogh: Kiinanastereita ja gladioluksia maljakossa, 1886, öljy kankaalle. Van Gogh Museum, Amsterdam.
Kuva: Wikimedia Commons.

Kesäkuisella Amsterdamin-matkallamme kävimme tietenkin Van Gogh -museossa. Kokemus oli hieno ja hämmentävä.

Rakennus, jossa museo sijaitsee, on näyttelyihin sopiva ja se vaikutti tilavalta siitäkin huolimatta, että emme täysin onnistuneet välttämään ruuhkaa. Museossa on paljon katsottavaa, ja taide oheismateriaaleineen on ryhmitelty kiinnostavasti ja väljästi.

Pidin erityisen paljon osioista, joissa kerrottiin Vincentin ja hänen veljensä Theon suhteesta. Vaikka olin lukenut Theosta ennenkin, en ollut täysin ymmärtänyt, kuinka suuri merkitys hänellä ja hänen perheellään oli Vincentin elämässä.

Veljesten väliset kirjeet ovat kiehtovia, esimerkiksi ne joissa Vincent kertoo Theolle jostain työn alla olleesta maalauksestaan. Kun sitten museon seinällä kirjeen kopion vieressä riippuu juuri se sama maalaus, tunnetiloista ja ajatuksista tulee käsinkosketeltavia. (No ei tietenkään ihan, kun kerran museossa ollaan.) Vastaavanlaisia jännittäviä rinnastuksia kaipaisin myös suomalaisiin taidemuseoihin.

Museovierailun hämmentävyys syntyi siitä, että rakennus oli sopivuudestaan huolimatta tylsänpuoleinen. Museossa myöhemmin syksyllä käynyt veljentyttäreni luonnehti paikkaa "ostoskeskukseksi".

Lisäksi katsoin silmät pyöreinä, miten täydellisesti Vincent van Goghin taide on onnistuttu tuotteistamaan. Museokaupasta löytyy mantelipuunkukka- tai auringonkukkakuosilla ihan mitä vain: kasseja, mukeja, hiirimattoja, sateenvarjoja, huiveja, T-paitoja, koruja, kansioita, viivottimia, kyniä, penaaleja, meikkilaukkuja, vihkoja, hattuja, purkkeja, rasioita, kukkaroita, avaimenperiä, pyyhkeitä, pöytäliinoja... Toki tarjolla on myös kirjallisuutta ja perinteisiä taidepostikortteja.

Olinhan siellä museokaupassa minäkin, joten työpöytääni koristaa nyt tällä aiheella varustettu hiirimatto. Vincent van Gogh: Merimaisema Saint-Maries-de-la-Merin lähellä, 1888, öljy kankaalle. Van Gogh Museum, Amsterdam.
Kuva: Wikimedia Commons.

Mielestäni omituisin tuotekeksintö olivat mahdollisimman aidon oloisiksi tauluiksi tehdyt jäljennökset Vincentin maalauksista. Siis joku ihminen tai masiina on maalannut öljyvärityön, joka on tarkka kopio esimerkiksi Auringonkukista, ja se myydään kalliilla hinnalla museokaupassa. Ja sitten joku kaiketi laittaa sen seinälleen. Se on jollain vinksahtaneella tavalla ihan eri asia kuin vaikkapa taidejulisteet.

Yksi ihmetyttänyt juttu olivat myös multimediavehkeisiinsä uppoutuneet museovieraat. He parkkeerasivat itsensä kuulokkeet päässään taulun eteen, mutta eivät suinkaan katsoneet sitä taideteosta vaan kännykkäänsä tai tablettiaan. Samalla he estivät muita näkemästä taulua.

Kokonaisuutena kokemus oli kuitenkin ilman muuta myönteinen ja tarjosi ihania, elämyksellisiä hetkiä. Erityisen sykähdyttävää oli nähdä teoksia, jotka eivät ole niitä kaikkein tunnetuimpia. Esimerkiksi jutun alussa olevan kuvan maalaus astereista ja miekkaliljoista on uusi suosikkini.

Muuten, ellet vielä tiennyt: Vincent van Goghin kirjeenvaihto on koottu tietokannaksi, jota voisi selailla ja tutkia vaikka loppuelämänsä: Vincent van Gogh - The Letters.