Nuorisomuotia sadan vuoden takaa

Löytökuvakokoelmani täydentyi muutama päivä sitten antikvariaatista ostamallani nipulla käyntikorttikuvia. Käyntikorttikuviksi sanotaan noin 7x11 cm:n kokoisille pahvikorteille liimattuja valokuvamuotokuvia, joita tehtiin 1860-luvulta 1920-luvulle. Niitä oli tapana vaihdella tuttavien kanssa ja kerätä albumeihin.
Tähän postaukseen valitsin kaksi turkulaisen Atelier Hellaksen käyntikorttikuvaa. Ne on valmistettu arviolta 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä.
Miehen muotokuvassa huomio kiinnittyy ensin viiksiin, pulisonkeihin ja laineikkaisiin, paksuihin hiuksiin. Asento on ryhdikäs, olemus itsetietoinen. Iältään mies on kenties kahdenkymmenen tienoilla, mahdollisesti ensimmäistä kertaa muotokuvaansa otattamassa. Pöydällä on sivistyneisyyttä osoittavana rekvisiittana pari kirjaa.
Kaksi nuorta naista, ystävykset tai ehkä sisarukset, ovat laittautuneet tyylikkäästi kesäasuihinsa. Vaaleat puvut ovat kirjailuin ja pitsein koristellut. Hiukset on käherretty ja kiinnitetty ylös huolellisesti. Päivänvarjo ja suuret hatut viimeistelevät kokonaisuuden.
Muotokuvissa on ajan tavan mukaisesti käytetty maalattua taustakuvaa eli fondia. Sohva näyttää olevan sama kummassakin kuvassa.
Käyntikorttikuvissa minua ovat aina viehättäneet ihmisten lisäksi myös taustapahvien leimat ja muut kuviot. Ne ovat usein hyvin taidokkaasti suunniteltuja. Käyntikorttikuvien suosio oli huipussaan samoihin aikoihin kuin suosikkityylini jugend, ja korttien kuviointi ilmentää tuota suuntausta pienimuotoisesti mutta lumoavasti.
Näissä Atelier Hellaksen kuvissa näemme etupuolella kullanvärisen syväleiman, joka on koristeltu kasvinlehtiaiheella. Korttien kääntöpuolella on ateljeen nimi koukeroisempana tekstinä ja se on yhdistetty osoitteineen kukka-aiheeseen. Yläkulmassa on Suomen suuriruhtinaskunnan vaakuna laakeriseppeleen ympäröimänä. Kortin teksti "levy säilytetään" tarkoittaa, että valokuvasta oli saatavissa lisäkopioita.
Osoitteessa Kristiinankatu 5 Turussa oli toiminut valokuvausateljee 1860-luvulta saakka. Useiden nimen- ja omistajanvaihdosten jälkeen sen nimeksi tuli Atelier Hellas vuoden 1906 tienoilla. Silloin ateljeen omistajana oli Augusta Sangder. Parin vuoden kuluttua omistajaksi tuli August Karlsson ja lopulta Gustaf Welin 1920-luvun puolivälistä lähtien.*

Varsinkin jugendtyylin kukoistuksen aikaan käyntikorttikuvien kääntöpuolet olivat usein koristeellisen kauniita.

* Tietoa mm. Atelier Hellaksesta:
Irma Savolainen: Taiteilijoita, käsityöläisiä ja taivaanrannanmaalareita. Turkulaiset valokuvaajat vuoteen 1918. Turun maakuntamuseo; Raportteja 15. Turku 1992.

Aurinko rakastaa merta

Talven edelleen jatkuessa, nyt vain harmain taivain ja jäisin satein kahlittuna, pysyttelen hyvissä sielunvoimissani ajattelemalla paikkaa, jossa olen aina ollut onnellinen.

Lapsuuden turvalliset ja iloiset kesät Ruissalossa rakensivat siitä maiseman, joka on taustalla kaikessa mitä ajattelen, rauhaisasti vaihtuvina kuvina, ääninä ja tuoksuina: merenrannan mustat simpukankuoret, vesirajan kiville kuivuva levä, isoveljen veistämä kaarnavene kallionkolon sammalpohjaisessa lammikossa, mäkitervakon aniliininpuna ja tahmeus, orjanruusupensaan kukkien hauras silkki, kaislikon tuntumasta ongittujen ahventen paistettu rapeus, kaiken yllä suunnaton kultainen tulipallo.

Tämä kuva on otettu Ruissalon saaren pohjoisimmassa kärjessä toukokuussa 2013, ylempi on Kolkanniemestä 2012. (Kummankaan kuvan sävyjä tms. ei ole mitenkään jälkikäteen käsitelty, vaikka esim. pilvet näyttävät kuin lavastetuilta.)

Lemmen otteessa

Tuntemattoman kuvaajan otoksessa on 1900-luvun alun suosittu kuva-aihe flirttailevasta parista.

Pariskunta näyttää olevan suutelemaisillaan. Mies on kietonut käsivartensa naisen ympärille ja pitelee tämän kättä. Nainen katsoo miestä puoliksi suljettujen silmäluomiensa alta ja on koukistanut toisen säärensä takanaan olevalle sohvalle. Vai onko hän sohvalla polvillaan? Etualalla kukkakimppu rönsyää kuin enteenä tulevasta keväästä ja muodostaa naisen puvulle elävän pitsihelman. Kukkien valkoinen ryöppy synnyttää myös mielikuvan merenvaahdosta, josta nousee rakkauden jumalatar Afrodite.

Noin 1910-luvulla painettu postikortti on lähetetty nimipäiväonnitteluksi Eino Haloselle Turussa marraskuussa 1923. Kortissa ei ole allekirjoitusta. Romantiikan nimissä voimme silti ilman muuta olettaa, että sen on lähettänyt sama henkilö, joka on kuin kiusoitellen merkinnyt kuvan tuntemattomien kuhertelijoiden nimiksi "Eino" ja "Ellen".

Tiesiköhän kortin saanut Eino entuudestaan, että sen todennäköisesti lähettänyt Ellen oli ihastunut tai rakastunut häneen? Jos kortti oli ensimmäinen vihje siihen suuntaan, sitä voisi pitää jopa hieman uskaliaana. Voi tietenkin olla, että Eino ja Ellen olivat jo aiemmin tunnustaneet lämpimät tunteensa toisiaan kohtaan. Menivätkö he kenties lopulta naimisiin, vai kiskoiko kiihkeä 1920-luku heidät erilleen toisistaan?

Edith Södergran kirjoitti runossaan Päivä viilenee vuonna 1916:

Päivä viilenee illan tullen. 
Juo minun käteni lämpö, 
kädessäni on kevään veri. 
Ota käteni, valkoinen käsivarteni, 
ota kapeitten olkapäitteni kaipaus. 
Olisi kummallista tuntea, 
yhtenä ainoana yönä, tällaisena yönä 
povellani raskas pääsi. 

(Suom. Uuno Kailas v. 1929)

Taideyliannoksen partaalla

Kai Nielsenin veistos Vesiäiti Glyptoteekin talvipuutarhassa. Altaassa uiskentelee kultakaloja.

Taidemuseo Glyptoteket (virallisemmin Ny Carlsberg Glyptotek) oli viimekesäisen Kööpenhaminan-matkamme mielenkiintoisimpia kokemuksia. "Don't get lost", sanoi lipunmyyjä ojentaessaan meille rakennuksen kartan, ja syytä olikin (sekä varoitukselle että kartalle).

Museolla on laaja kokoelma niin antiikin taidetta ja muuta esineistöä kuin myös 1800-luvun tanskalaista ja muun muassa ranskalaista taidetta, siis sellaisilta tyypeiltä kuin vaikkapa Degas, Manet, Rodin, Gauguin ja van Gogh. (Stendhalin syndrooma, anyone?)

Glyptoteekin kokoelmissa on myös muinaisen Egyptin esineitä. Kuva: Jouni Perhovaara.

Lisäksi museossa on ihana talvipuutarha, josta ei tee mieli poistua kuin korkeintaan viereiseen museokauppaan tai ravintolaan. Viimeksi mainitussa nautimme mahtavat tanskalaiset lihapullat.

Tritonin patsas talvipuutarhassa. Triton on Poseidonin poika ja meren sanansaattaja kreikkalaisessa mytologiassa.

Kuten oli laita aiemmin tässä blogissa mainitun Rosenborgin linnankin, Glyptoteekkiin syventymiseen kannattaa varata useampi kuin yksi päivä, sillä sen anti on ylitsepursuavan runsas. Meillä ei ollut siihen mahdollisuutta, joten vietimme museossa yhteen menoon viisi ja puoli tuntia eli lähes koko aukioloajan tuona loppukesän lauantaina. Illalla hotellissa tiesi olleensa koko päivän tolppiensa päällä. Uinahdimme kuin kylläiset vauvat.

Arkkitehti Vilhelm Dahlerup suunnitteli museon vanhimman osan, joka avattiin 1897 ja jonka julkisivu näkyy tässä. Kuva: Jouni Perhovaara.

Tuntemattomat ullakolla

Varmaankin kaikki pitävät sukunsa vanhoista valokuvista, mutta tuntemattomienkin ihmisten kuvat voivat kiehtoa ja jäädä ajatuksiin. Jutun alareunassa olevan kuvan löysin toissa syksynä antiikkikaupan sekalaisia valokuvia sisältäneestä pahvilaatikosta.

Tuntemattoman kuvaajan ottamassa pariskunnan muotokuvassa huomio ennen muuta kiinnittyy miehen pään ympärille kiedottuun siteeseen. Henkilöiden vaatetuksesta ja kuvaustyylistä päätellen kuva on otettu noin sata vuotta sitten. Jos mies on suomalainen, hän on saattanut haavoittua sisällissodassa. Vammastaan huolimatta hän on halunnut asettua kuvaan vaímonsa tai kihlattunsa kanssa. Onko kyse sotasankaruuden todistamisesta vai jostakin aivan muusta kuin sodasta?

Kuvan tausta on erikoinen. Seinällä roikkuva täkki on ehkä laitettu verhoksi ikkunan eteen, jotta liiallinen valo ei häiritsisi kuvanottoa. Valokuva on kenties otettu ullakolla, sillä katto ja mahdollinen ikkuna täkin takana näyttävät olevan suhteeellisen matalalla.

Tausta vaikuttaa viimeistelemättömältä tai jotenkin huolettomalta. Tuohon aikaanhan oli tapana käyttää maalattuja taustakuvia, ainakin jos valokuva otettiin ateljeessa. Onko kuva siis otettu pariskunnan kotona, vaikka henkilöiden sijainti ja asento kuvassa vievät ajatukset pikemminkin ateljeekuvaukseen? Epämääräisen taustan ja harkitun tuntuisen henkilösommitelman välille syntyy mielenkiintoinen ristiriita.

Seinällä on pikkutytön kuva. Emme voi tietää, onko hänellä jokin yhteys pariskuntaan. Jotkut halusivat tuohon aikaan ottaa muotokuvaansa mukaan jonkun rakkaan vainajan kuvan. Voi olla, että tytön kuva esittää pariskunnan kenties kuollutta tytärtä. Toisaalta: jos kuvan tausta on siltä osin harkittu, miksi muu on jätetty laittamatta?

Jos kuva herättää sinussa ajatuksia ja ehdotuksia arvoitusten ratkaisuiksi, olisi mukavaa kuulla niitä.

Tuntemattoman kuvaajan otos n. 1900-luvun toiselta vuosikymmeneltä on samanaikaisesti erikoinen ja ajalleen tyypillinen.