Taideyliannoksen partaalla

Kai Nielsenin veistos Vesiäiti Glyptoteekin talvipuutarhassa. Altaassa uiskentelee kultakaloja.

Taidemuseo Glyptoteket (virallisemmin Ny Carlsberg Glyptotek) oli viimekesäisen Kööpenhaminan-matkamme mielenkiintoisimpia kokemuksia. "Don't get lost", sanoi lipunmyyjä ojentaessaan meille rakennuksen kartan, ja syytä olikin (sekä varoitukselle että kartalle).

Museolla on laaja kokoelma niin antiikin taidetta ja muuta esineistöä kuin myös 1800-luvun tanskalaista ja muun muassa ranskalaista taidetta, siis sellaisilta tyypeiltä kuin vaikkapa Degas, Manet, Rodin, Gauguin ja van Gogh. (Stendhalin syndrooma, anyone?)

Glyptoteekin kokoelmissa on myös muinaisen Egyptin esineitä. Kuva: Jouni Perhovaara.

Lisäksi museossa on ihana talvipuutarha, josta ei tee mieli poistua kuin korkeintaan viereiseen museokauppaan tai ravintolaan. Viimeksi mainitussa nautimme mahtavat tanskalaiset lihapullat.

Tritonin patsas talvipuutarhassa. Triton on Poseidonin poika ja meren sanansaattaja kreikkalaisessa mytologiassa.

Kuten oli laita aiemmin tässä blogissa mainitun Rosenborgin linnankin, Glyptoteekkiin syventymiseen kannattaa varata useampi kuin yksi päivä, sillä sen anti on ylitsepursuavan runsas. Meillä ei ollut siihen mahdollisuutta, joten vietimme museossa yhteen menoon viisi ja puoli tuntia eli lähes koko aukioloajan tuona loppukesän lauantaina. Illalla hotellissa tiesi olleensa koko päivän tolppiensa päällä. Uinahdimme kuin kylläiset vauvat.

Arkkitehti Vilhelm Dahlerup suunnitteli museon vanhimman osan, joka avattiin 1897 ja jonka julkisivu näkyy tässä. Kuva: Jouni Perhovaara.

Tuntemattomat ullakolla

Varmaankin kaikki pitävät sukunsa vanhoista valokuvista, mutta tuntemattomienkin ihmisten kuvat voivat kiehtoa ja jäädä ajatuksiin. Jutun alareunassa olevan kuvan löysin toissa syksynä antiikkikaupan sekalaisia valokuvia sisältäneestä pahvilaatikosta.

Tuntemattoman kuvaajan ottamassa pariskunnan muotokuvassa huomio ennen muuta kiinnittyy miehen pään ympärille kiedottuun siteeseen. Henkilöiden vaatetuksesta ja kuvaustyylistä päätellen kuva on otettu noin sata vuotta sitten. Jos mies on suomalainen, hän on saattanut haavoittua sisällissodassa. Vammastaan huolimatta hän on halunnut asettua kuvaan vaímonsa tai kihlattunsa kanssa. Onko kyse sotasankaruuden todistamisesta vai jostakin aivan muusta kuin sodasta?

Kuvan tausta on erikoinen. Seinällä roikkuva täkki on ehkä laitettu verhoksi ikkunan eteen, jotta liiallinen valo ei häiritsisi kuvanottoa. Valokuva on kenties otettu ullakolla, sillä katto ja mahdollinen ikkuna täkin takana näyttävät olevan suhteeellisen matalalla.

Tausta vaikuttaa viimeistelemättömältä tai jotenkin huolettomalta. Tuohon aikaanhan oli tapana käyttää maalattuja taustakuvia, ainakin jos valokuva otettiin ateljeessa. Onko kuva siis otettu pariskunnan kotona, vaikka henkilöiden sijainti ja asento kuvassa vievät ajatukset pikemminkin ateljeekuvaukseen? Epämääräisen taustan ja harkitun tuntuisen henkilösommitelman välille syntyy mielenkiintoinen ristiriita.

Seinällä on pikkutytön kuva. Emme voi tietää, onko hänellä jokin yhteys pariskuntaan. Jotkut halusivat tuohon aikaan ottaa muotokuvaansa mukaan jonkun rakkaan vainajan kuvan. Voi olla, että tytön kuva esittää pariskunnan kenties kuollutta tytärtä. Toisaalta: jos kuvan tausta on siltä osin harkittu, miksi muu on jätetty laittamatta?

Jos kuva herättää sinussa ajatuksia ja ehdotuksia arvoitusten ratkaisuiksi, olisi mukavaa kuulla niitä.

Tuntemattoman kuvaajan otos n. 1900-luvun toiselta vuosikymmeneltä on samanaikaisesti erikoinen ja ajalleen tyypillinen.

Aurinkojäätä Aurajoella

Jotkut lapsuuteni parhaista muistoista liittyvät Turun pääkirjastoon.

Joulupäivän kävelyllä kotikaupungissani Turussa tuli kierrettyä ne tavanomaiset, ihanat tienoot: Vähätorin ja pääkirjaston liepeiltä Tuomiokirkkoon, kirkosta Pinellan alapuolelta kohti kirjastosiltaa.

Voimmeko sopia, että Ingmanin talon seinällä leikkivät valot ja varjot ovat lupaus keväästä?

Matalalla paistanut aurinko kultasi kirkon.

En jaksa ottaa kantaa jatkuvasti ajankohtaiseen kirjastosillan runtelemiseen sen kummemmin kuin henkisen keskisormen heiluttelun verran. Sen sijaan totean, että tuntui juhlalliselta nähdä sillalta sekä Tuomiokirkon että Turun linnan tornit. Jäätymäisillään ollut joki heijasti ujoa joulukuun aurinkoa.

Kirjastosillalta voi nähdä myös peilimaailmaan.

On oltava ihan rentona --- Postia sodasta

Isäni Olli kutsuttiin 17-vuotiaana sotaväkeen jatkosodan lopulla, liikekannallepanossa huhtikuussa 1944. Hän palveli viisi kuukautta ja 12 päivää, ensin täydennyslentolaivue 17:ssä, myöhemmin ilmavoimien viestikomppaniassa ja vielä hävittäjälentolaivue 26:ssa. Hän kirjoitti 23.4.1944 päivätyssä kirjeessä vanhemmilleen:

Hei!
We're here! Matkat menivät hyvin. [---] Ylipyyhintä minun! Meitä on täällä melkoisen iso joukko. Lähettäkää sitten vain se huopa. En nyt osaa juuri muuta tällä kerralla. Voikaa hyvin! Hei sitt!
Olly-Boy-44.

Kaksi päivää myöhemmin kirjoittamassaan kirjeessä hän pahoitteli edellisen lyhyyttä ja selitti, että vähäsanaisuus oli johtunut jännittämisestä. Nyt olen jo tottunut menoon.

Muutaman päivän päästä hän kertoi: On hiukan huono kirjoittaa, kun yks' haitaristi repii kurttua ja 10 kaveria laulaa kurkku suorana mukana. Olen muuten jo oppinut sen, että pitää jännittää vain silloin kun on joku aliupseeri tuvassa, muuten on oltava ihan rentona.

Isän kirjeistä, joita on noiden runsaan viiden kuukauden ajalta säilynyt 23 kappaletta, jää tunne, että hän on yrittänyt välittää kotiväelleen myönteistä henkeä ja optimismia. Siitä kertoo muun muassa perheen sisäpiirihuumorin värittämä kielenkäyttö. Näin ajatellessani tosin unohdan, kuinka hirmuisen nuori hän silloin oli. Ehkä kirjeiden sävyssä sittenkin oli kyse nuoruuteen kuuluvasta, kaikenkattavasta huolettomuudesta?

En voi enää kysyä isältä itseltään, millaista sodassa oikein oli, sillä hän kuoli jo 28 vuotta sitten. Sen sijaan voin ajatella: kiitos, että sinä ja aseveljesi olitte siellä.

En tiedä, oliko isä koskaan lennolla palvelusaikanaan. Hän sai sodassa BW-asemiehen koulutuksen. Tämä SA-kuvan hienosta arkistosta löytynyt kuva on otettu kesäkuussa 1944 Suomenlahdella sukellusvene-etsintälennolla.

Salovaaran tyttäret

Museotyössä olen usein saanut tutkia vanhoja valokuvia, digitoida niitä ja etsiä lisätietoja niiden sisällöstä ja aiheiden taustoista. Viehätyn niistä herkästi myös vapaa-aikana. Tämä postaus olkoon siis ensimmäinen pitkässä, vanhoja kuvia käsittelevässä sarjassa.

Oheisessa tuntemattoman kuvaajan otoksessa on perhe Humppilasta 1900-luvun toisen vuosikymmenen alussa. Keskellä venettä istuvat nahkuri Zefanias Salovaara (ent. Sunell) ja hänen vaimonsa Hulda, s. Cederblad.

Vasemmalla istuu 1900 syntynyt Kerttu. Keskellä äidin lähellä seisoo 1908 syntynyt Eira, ja oikealla Urho-koira sylissään on Sigrid, joka syntyi 1898. Tyttärillä on yllään kesäiset pyhäpuvut pitsikauluksineen ja kahdella nuorimmalla kädessään kukkia, ehkä tuomesta tai syreenistä katkottuja.

Kuva on otettu Koivistonlammin rannalla Humppilassa. Vastapäisellä rannalla häämöttää Salovaaran talo. Sen vieressä oli Zefaniaksen nahkurinverstas. Talon lähellä oli myös mänty, jota kutsuttiin Karvarin männyksi. Se lienee kuvan vasemmassa reunassa näkyvä puu.

Perheen vanhimmasta tyttärestä tuli kotiäiti Siiri Oulasmaa. Hän toimi myös Suomen pienviljelijäin puolueen kansanedustajana 1933-36. Pienimmästä tyttärestä tuli toimittaja Eira Nurminen, joka 1961 sai ensimmäisenä naisena Suomen Journalistiliiton ansiomerkin.

Kerttu-tytöstä tuli kotiäiti, myöhemmin vanhainkodin yöhoitaja ja minun rakas isoäitini.