perjantai 6. marraskuuta 2015

Taitava ja taiteellinen isäni

Isän kuvan on tiettävästi ottanut Helsingin Sanomien kuvaaja vuonna 1949. Lehti oli silloin tekemässä Kupittaan Savesta juttua, ja monet työntekijät valokuvattiin. Tätä kuvaa ei julkaistu jutun yhteydessä.
Minulla on isä, vaikka hän onkin kuollut. Tämän oivaltamiseen minulta meni vuosia. Koko sen ajan aina isänpäivän tienoilla suru ja ikävä saivat hienoisesti katkeran sivumaun, ja yritin ohittaa juhlapäivän sitä juurikaan huomioimatta.

Nykyään on toisin, ja vietän isänpäivää omalla tavallani rakasta isääni Ollia muistellen. Joinakin vuosina käyn hänen haudallaan, tänä vuonna kirjoitan hänestä.

Jutun kuvassa 23-vuotias Olli poseeraa dreijaamassa maljakkoa Kupittaan Saven taiteilijana vuonna 1949. Hän työskenteli tehtaassa joitakin vuosia 1940-50-luvun vaihteen molemmin puolin.

Isän toimenkuvaan Kupittaan Savessa sisältyi tuotteiden suunnittelua, mallien muotoilua ja koristemaalausta. Nuoruudessaan hän teki taidetta muutenkin: maalasi tauluja, piirsi ja kirjoitti.

Kun perhe alkoi kasvaa 1950-luvun alussa, isän oli pikkuhiljaa siirryttävä taloudellisesti varmempaan ammattiin. Hän työskenteli kymmeniä vuosia kemianteollisuuden palveluksessa Farmoksessa muun muassa tuotesuunnittelupäällikkönä ja laadunvalvontapäällikkönä.

Perheessämme on säilynyt isän tekemiä maalauksia, piirroksia ja keramiikkaesineitä. Veljeni ovat löytäneet viimeksimainittuja myös keräilyesineiden kaupoista, ja onpa ainakin yksi seinälautasen luonnos kulkeutunut Turun museokeskuksen kokoelmiinkin.

Paitsi taiteellinen, isäni oli muutoinkin lahjakas. Hänellä oli monipuoliset kädentaidot, ja hän nikkaroi mielellään kotosalla kaikenlaista. Hän nautti perheemme veneen kunnostamisesta ja meriretkistä ja suoritti avomerilaivurin tutkinnonkin.

Isän kuolemasta on jo yli 29 vuotta, mutta silti usein kaipaan häntä. Hiukan surumieliseksi tekee myös ajatus siitä, että hän ei saanut tilaisuutta jatkaa taiteensa tekemistä eläkkeellä, kuten oli suunnitellut.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti