Isäni Olli kutsuttiin 17-vuotiaana sotaväkeen jatkosodan lopulla, liikekannallepanossa huhtikuussa 1944. Hän palveli viisi kuukautta ja 12 päivää, ensin täydennyslentolaivue 17:ssä, myöhemmin ilmavoimien viestikomppaniassa ja vielä hävittäjälentolaivue 26:ssa. Hän kirjoitti 23.4.1944 päivätyssä kirjeessä vanhemmilleen:
Hei!
We're here! Matkat menivät hyvin. [---] Ylipyyhintä minun! Meitä on täällä melkoisen iso joukko. Lähettäkää sitten vain se huopa. En nyt osaa juuri muuta tällä kerralla. Voikaa hyvin! Hei sitt!
Olly-Boy-44.
Kaksi päivää myöhemmin kirjoittamassaan kirjeessä hän pahoitteli edellisen lyhyyttä ja selitti, että vähäsanaisuus oli johtunut jännittämisestä.
Nyt olen jo tottunut menoon.
Muutaman päivän päästä hän kertoi:
On hiukan huono kirjoittaa, kun yks' haitaristi repii kurttua ja 10 kaveria laulaa kurkku suorana mukana. Olen muuten jo oppinut sen, että pitää jännittää vain silloin kun on joku aliupseeri tuvassa, muuten on oltava ihan rentona.
Isän kirjeistä, joita on noiden runsaan viiden kuukauden ajalta säilynyt 23 kappaletta, jää tunne, että hän on yrittänyt välittää kotiväelleen myönteistä henkeä ja optimismia. Siitä kertoo muun muassa perheen sisäpiirihuumorin värittämä kielenkäyttö. Näin ajatellessani tosin unohdan, kuinka hirmuisen nuori hän silloin oli. Ehkä kirjeiden sävyssä sittenkin oli kyse nuoruuteen kuuluvasta, kaikenkattavasta huolettomuudesta?
En voi enää kysyä isältä itseltään, millaista sodassa oikein oli, sillä hän kuoli jo 28 vuotta sitten. Sen sijaan voin ajatella: kiitos, että sinä ja aseveljesi olitte siellä.
 |
| En tiedä, oliko isä koskaan lennolla palvelusaikanaan. Hän sai sodassa BW-asemiehen koulutuksen. Tämä SA-kuvan hienosta arkistosta löytynyt kuva on otettu kesäkuussa 1944 Suomenlahdella sukellusvene-etsintälennolla. |
